United States or Sint Maarten ? Vote for the TOP Country of the Week !
Voi, mikä pitää yksillä olla vaiva ja risti tässä maailmassa! vaikeroi hän. Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty, virkkoi Paavo vähän leppeämmällä äänellä. Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä lähti kotiinsa päin kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta kulkenut.
Syntyneenä Venäjän rajoilla kaukana Kajaanin takaisilla erämailla ja kasvatettuna melkein villissä tilassa metsän petojen ohessa, joiden kanssa hän lapsuudestaan oli ollut alituisessa sodassa, oli luonnollista, että hänen mielensäkin oli villiintynyt. Semmoisissa luonteissa ovat intohimot aina hurjimmat ja kesyttömättömimmät.
Ja he erosivat siitä sen suurempaan selvyyteen tulematta. Yö oli sakea ja sumuinen, ja sakea ja sumuinen oli heidän mielensäkin. Eikä ollut sumu aamullakaan haihtunut, kun he taas tapasivat toisensa ja hakivat neuvoa toisiltaan. Isänmaa ei ole pelastettavissa, virkkoi kauppaneuvos kolkosti mietteittensä tuloksena. Sen hyväksi emme voi enää mitään tehdä, myönsi parooni.
Sillä sellainen on ihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet peittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän elää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi ajatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä voisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta pihtiensä väliin puristaa.
Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa, sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi. Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt näin avosylisenä!
Raitis meren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi innon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste, vaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin oli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli. "Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, sen minä tunnen enkä säikähdä.
Vähän ajan perästä saivat taas iloisemmat ajatukset vallan hänen mielessään ja kun nouseva koite lähetti kultasäteensä Tiberin kalvolle, myös hänen mielensäkin selkeni ja hilpeällä tuulella hän laukkautti hevostansa kohden ihanata seutua.
Monet vuodet olivat kuluneet siitä kuu hän ensi kerran tuli tätä tietä, siiloin oli astuntansa niinkuin mielensäkin hilpeä. Kovat oli hän siitä saakka kokenut, mutia tämäpä oli vaikeinta. Hänen nuori herransa, jota hän oli käsivarsillaan kannellut, rakastanut kuin omaa lastansa, hän ajoi nyt hänet pois luotaan. Miks'ei Jumala paremmin ottanut hänen henkeänsä, kuin lapsen.
Näissä ja tällaisissa katkerissa mietteissä vietti everstiluutnantti iltapäiviänsä, odotellen sitä aikaa, jolloin hänen piti menemän määrätylle kaksintaistelupaikalle. Hänen näkönsä oli yhtä synkeä kuin mielensäkin. Hänen sydäntänsä vaivaava suru loi varjoja hänen kasvoillensa. Lähestyvä taistelu näytti hänestä nyt aivan toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä.