United States or Hong Kong ? Vote for the TOP Country of the Week !
Johannes itse sai vain varoa kinttujaan ja paeta huoneesta huoneesen. Mitä jos naisin tytön? tuumi Johannes usein. Hänen kanssaan olisi hauska asua jossakin Montmartren vinttikamarissa. Hän tiedusteli joskus leikillään myöskin Carmelan mieltä asiasta. Mitä jos eräs noin minun ikuiseni ja minun näköiseni vanha herra kosisi Carmelaa? hän kysyi. Minkä vastauksen saisi hän?
ELEONORA. Mit' ennen olla soisit, Faulconbridgeko, Maanomistaja, niinkuin veljesikin, Vai Leijonako-mielen kuulu poika Ja oma herrasi, vaikk' ilman maata? BASTARDI. Jos oisi veljeni mun näköiseni Ja minä hänen, ihka ilmi Robert, Jalat kuin puikot, käsivarret niinkuin Topatut airokalat, naama ohut, Ett' ei vois ruusuakaan korvaan panna, Kun huudettaisiin jo: "Kas, äyrityistä!"
"Kuka olet sinä, poikani, joka kutsut minua isoisäksi ja olet näköiseni kuin veljeni?" "Minä olen Dominique, teidän poikanne Nicolaksen vanhin poika. Isäni elää yhdessä äitini Lisbethin kanssa suuressa, vapaassa maassa, uudessa Ranskassa." "Miten vanha sinä olet?"
HURMERINTA. Tämä on huudahdus. ROUVA DANELL. Onko siitä kauan, kun hän kuoli? Kuoli? Kyllä, kyllä siitä on. ROUVA DANELL. Oliko hän kaunis? Kyllä kyllä kyllä hän ROUVA DANELL. Oliko teistä se kuva minun näköiseni? HURMERINTA. Anteeksi, rouva Danell, mikä kuva? ROUVA DANELL. Se, joka oli kirjekuoressa. Onko teidän mielestänne? Aivan teidän näköisenne! Aivan teidän näköisenne!
Kauan aikaa istui hän sitten vuoteen reunalla lapsi sylissä syviin ajatuksiin vaipuneena. Mari näki hänen jotakin erinomaista miettivän eikä siksi häntä häirinnyt. "Nyt eivät he saa haukkua minua siitä, ett'ei minulla ole poikaa!" virkkoi hän viimein. "Onhan tämä minun näköiseni?" kysyi hän äkkiä. "Katso sen silmiä, katso suuta, otsaa!" vastasi Mari.
En tiedä. Onkos se minun näköiseni? En tiedä. En ole koskaan sen kasvoja saanut nähdä. Vasemmalla kädellä hän silmiänsä varjoo ja oikealla viittailee. Kovasti viittailee. Tällä tavalla. Minä seurasin silmilläni hänen liikkeitänsä, hänen käsivartensa liikkui niinkuin sen joka kovimman mielenliikutuksen ja tuskan vallassa viittaa: Jumalan tähden pois tieltä!
"Mutta kuunnella minun sitä kuitenkin täytyy saada ... nähnyt minä sen jo olen... On vähän minun näköiseni mies ... eli semmoinen kuin minä kymmeninen vuotta sitten olin ... samoin on hänelläkin pitkä musta tukka, laihat, kalvakot kasvot ja mustat silmät ... joita Luigiana niin ihaili... Luigiana vainaja!... minua hän kuitenkin rakasti ... ja kuinka hän hätkähti, kun Katariinan kirkon rappusilla minut repaleisena näki ... aivan pyörtyä oli ja paikalle vaipua, Luigiana raukka!... raukka oli hänkin ... jos minäkin!..."
Kohdatessaan jonkun ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?"
Minä katselin lasta, jonka olin vallan unohtanut äidin tähden. Se oli aivan punainen kasvoiltaan. Babet väitti aivan varmaan sen olevan minun näköiseni; kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät, minä en tietänyt kumpi oli oikeassa, olin liikutettu kyyneleihin asti, ja minä suutelin kunnioituksella pienokaista; luullen yhä suutelevani Babetia. Asetin lapsen sänkyyn.
Enpä kullalla eroa Kotoani kultaisesta, Enkä taivu taalerilla Vasten mielen vaatimusta, Vaan jos omani tulisi, Näköiseni näytteleisi, Vasta ottaisin omalta Kultakihlat kullaltani.