United States or Sweden ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei, ei, hänellä oli jo kylläksi, oli jo liiaksi takanapäin! Mutta sen hän kuitenkin tajusi selvällä järjellään, että jos tämä oli oikeata rakkautta, silloin ei hänellä enää ollut kadotettavana silmänräpäystäkään. Oliko hän siis todella rakastunut Carmelaan? Hullutusta, hassutusta! Ennemmin hän olisi voinut olla Carmelan isä. Mitä tämä siis oli?
Itseään pyhään tuomarityöhönsä terästääkseen hän meni eräänä iltana Teatro Valleen, jossa eräs kuljeksiva teatteriseurue juuri esitti Othelloa. Varmuuden vuoksi hän pyysi kuitenkin Carmelan mukaansa, sillä hänen hermostonsa oli nykyään siinä kunnossa, että hän ei mielellään yksin tahtonut joutua vieraiden ihmisten joukkoon. Teatteri oli lähinnä ajelua Carmelan intohimo. Hän suostui mielellään.
Nähtävästi aivan tavallista, helposti ymmärrettävää aistikiihotusta. Tätä tietä hän totesi, että Carmelan outo kiinteä, etelämainen kauneus vaikutti sangen ärsyttävästi häneen. Oli vaikuttanut koko ajan, vaikka hän ei ollut tullut panneeksi merkille sitä. Mutta heti tuon huomion tehtyään hän tuli toteamansa aistimuksen suhteen ikäänkuin rokotetuksi. Ahaa, tavallista aistirakkautta siis?
Pyhän Helenan hoviin kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi. Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja hiukenevaan tunnelmaherkutteluun. Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä Carmelan? Ehkä Liisan? Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin ajatellessaan. Vanha pakana hän tunsi olevansa.
Mikä jalo mies minä olen kuitenkin! olisi hän jo miltei ollut valmis tuon tunteensa vallassa huudahtamaan. Pian huomasi hän kuitenkin, että sekin oli itsepetosta. Itsensä vuoksi hän oli sen tehnyt eikä suinkaan Carmelan. Hänen oma itsesäilytys-viettinsä oli hänelle sanonut, että siltä taholta voi vaara uhata hänen nykyistä onneaan. Onneaan? Voiko hän sitä siksi sanoa?
Mutta myöskin nuoruuden sähköttävää intohimoa, joka teki hänet itsensä puolta nuoremmaksi. Sitten he jälleen istuivat ja juttelivat Messinan maanjäristyksestä. Mutta ei siitä yksinomaan. Carmelan harrastuspiiri ei ollut niinkään pieni kuin näytti alussa.
Johannes voitti vielä kerran itsensä. Hän muutti pois pensionaatista, jossa Carmela asui, ja vuokrasi itselleen oman huoneuston, ensimmäisen minkä sai, Lateranin puoleisessa kaupungin-osassa. Ensin luuli hän tehneensä sen todellakin Carmelan vuoksi, ettei tuo onneton tyttö ehkä vielä rakastuisi häneen ja tulisi hänen kauttaan entistään onnettomammaksi.
Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen. Minä olen jo tappanut hänet. Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta rakkaus ei kuollut hänen kerallaan. Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen.
Seurasi yleinen tervehtiminen ja Carmelan esittely. Liisa heitti kopean, tutkivan ja ylenkatseellisen silmäyksen häneen. Minä olen käynyt sinua näinä päivinä monta kertaa hakemassa, hän sanoi sitten, hymyillen rakastettavasti Johannekselle. Mutta sinä et ole suvainnut olla kotona. Johannes katsoi häneen epäluuloisesti. Tuskin, vastasi hän jurosti. Minä olen aina kotona. Et laske sisälle sitten?
Mutta aamulla hän oli karannut hoitajaltaan, noussut ylös, pukeutunut ja ollut määrätyllä hetkellä Angelon sillan päässä, jossa katakombi-kävijäin oli määrä kokoontua. Liisa oli ajanut Muttilan, Johannes Carmelan kanssa. Kukaan ei ollut huomannut mitään erinomaista hänessä. Hän oli jutellut kuin tavallisesti, ollutpa vielä tavallista vilkkaampi ja puheliaampi.