United States or Guadeloupe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan permanto-aitioonsa. Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin? Mitä pidit heistä? Sillä naisella oli niin hyvät ja viisaat silmät, selitti Carmela. Ehkä viisaat, mutta kaukana hyvyydestä, oikaisi Johannes. Mutta mies? Mitä hänestä sanot? Hän näytti mielestäni aika pölkkypäältä, hymyili Carmela.
Tuskin muisti hän edes koneellisesti taputtaa käsiään tai estää savukkeensa tuhkaa talon hienolle matolle putoamasta. Silloin alkoi Carmela äkkiä laulaa »Aamulla varhain». Se oli uutuus, jonka rouva Rabbing oli hänelle juuri näinä päivinä opettanut. Johannes nousi kalpeana. Kaikkea muuta, mutta ei vain tuota, ei tuota laulua!
Tunsin tukehtuvani, kertoi Carmela, ja luulin, että minulla oli painajainen. Uusi järistys. Hän oli juossut takaisin huoneesen, missä hän äitinsä ja kahden sisarensa kanssa nukkui. Hekin olivat hereillä ja kokonaan poissa suunniltaan. Isä syössyt heidän huoneesensa. Tullut köysi kädessä, tahtonut sitoa sen heidän äitinsä ympärille laskeakseen hänet ikkunasta alas. Uusi sysäys!
Myöntävän, vastasi Carmela ja iski veitikkamaisesti silmää hänelle. Mutta jos hän ottaisi sanasta kiinni? Jos hän kosisi toisen kerran? Jälleen myöntävän, vastasi Carmela. Ja kolmannen kerran? Aina vaan, joka kerran, ilman mitään armahdusta! Hän nauroi ja ojensi punaiset huulensa hänen suudeltavikseen. Johannes imi pelkkää nuoruutta, puhtautta ja hyvyyttä hänen huuliltaan.
Meidät oli herätetty hyvin varhain sinä aamuna, kertoi Carmela, sillä meidän oli määrä lähteä heti klo 5:n jälkeen Taorminaan. Vedin juuri sukkia päälleni. Silloin kuului äkkiä kuin tuhansien pommien räjähdys, jota seurasi synkkä räiske ja suhina ikäänkuin olisi lukemattomia tulisia rautoja pistetty veteen. Järkeni seisahti kokonaan, minä en voinut käsittää mitään.
Huutavia, voivottelevia, alastomia ja puoli-alastomia ihmisiä joka taholla. Oli yö. Taivas paloi, kuului kaatuvien talojen ryske. Luulin joutuneeni helvettiin. Johannes kiersi hänet vaistomaisesti suojaten käsivarrellaan. Carmela lepäsi hänen rintaansa vasten. Heidän silmäteränsä tuijottivat toisiinsa synkkinä, tutkivina ja vakavina niinkuin kahden pohjattoman kuilun syvyydestä.
Ei ollut niin läheistä, niin sisäistä suhdetta maan ja taivaan, ihmisen ja jumalan välillä olemassa. Oli vain ilmassa ääretön levollisuus. Oli maassa rauha ja kunnia jumalalla korkeudessa, jotka vaikuttivat miltei hautojen-takaisilta. Carmela puhui.
Siellä oli kolkkoa ja kylmää, mutta kaikki lämpeni ja valkeni heti tuon vakavan, toimeliaan tytön läsnä-olosta. Silloin sytytettiin risukimppu permannolle, kynttilä paloi tyhjän viinipullon päässä, Carmela lauleli kitaran säestyksellä vanhoja sisilialaisia kylälauluja ja Johannes uskalsi tuntea itsensä joskus melkein kuin ihmiseksi.
Iloisempana ja onnellisempana hän arvattavasti ei olisi ollenkaan yhtä täysi-ikäiseltä Johannekseen vaikuttanut. Nyt he kulkivat ja juttelivat kuin kaksi vanhaa ihmistä, milloin Carmela nimittäin jouti olemaan hänen kanssaan. Se ei tapahtunut usein, sillä Carmelalla oli paljon työtä.
Se oli paikka noin puolentunnin matkan päässä Roomasta ja historiallisesti merkillinen siksi, että siellä kerran Konstantinus Suuri oli suorittanut ratkaisevan taistelun pakanuuden ja kristin-uskon kohtalosta. Johannes kulkenut historiallisen entisyyden ajatuksissa. Carmela miettinyt vaieten omia asioitaan. He olivat viivähtäneet hiukan liian kauan siellä.