United States or Peru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta silloin tuo ennen niin lempeä ja ystävällinen Heikkilän Anni jäykistyi kuin kiveksi ja loi sanaa sanomatta kysyjään sellaisen katseen, että tämä tunsi puhuneensa sopimattomia ja ikäänkuin anteeksipyytäen käänsi jutun toisaanne. Nauhankaupustelijat ja sen semmoiset talossakävijät koettivat niinikään onneaan kautta rantain tietysti.
Kuules, sanoppas minulle, Anna-Maija sitä olen usein ajatellut. kuinka sydämesi salli sinun panna lapsesi vieraan hoidettavaksi? Lapsenpiika. Täytyihän minun, koska mun piti tulla pikku-Noran imettäjäksi. Nora. Niin, mutta että sinun teki mieli siihen? Lapsenpiika. Kun oli niin hyvä paikka tarjona! Köyhä, onnettomuuteen joutunut tyttö-parka saattoi kiittää onneaan siitä.
Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali Croëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää onneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät hyötyneet siitä äyriäkään.
Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi? Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen onneaan! Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus? Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni hakemaan lohdutusta?
Ympäri huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä.
Kuinka harvat olivatkaan enää elossa niistä, jotka olivat lähteneet valloitettuun Puolaan! Vähän oli heitä enää jäljellä vastaisia sankaritöitä, isänmaan palvelusta ja omaa onneaan varten!
Pikemmin oli juuri Antin rouva typerä ja varsinkin tuhman-ylpeä hänestä, kun tämä ei ollenkaan näyttänyt onneaan Antin rinnalla tajuavan eikä arvostavan.
Ei kiitoksia, siitä hän oli jo saanut kylläkseen. Sen edestä hän ei suinkaan enää tyyntä onneaan uhraisi. Kerran hän oli sen tehnyt, silloin Liisan vuoksi. Eikähän hän silloinkaan ollut suinkaan mitään sisällistä onnellisuutta uhrannut, ainoastaan ulkonaista hyvinvointia ja elämän-mukavuutta. Ja nytkö hän panisi alttiiksi sisäisen hyvinvointinsa? Ei kiitoksia! Minkä edestä, kenen edestä?
Vaan hiukan se sentään ikäänkuin äimäsi sydäntä, kun toinen niitä lappoi sieltä juurikuin omiaan ja hän ei saanut kuin jonkun ihmeeksi. Mutta välittävän hän ei siitä näyttänyt ollenkaan, istui vain rauhallisesti taikka siirtyili vesikiveltä toiselle ehtimiseen tarinoiden, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan omaa huonompaa onneaan.
Päästyään karkuun Vinitiuksen käsistä oli hän elänyt ihmisten joukossa, jotka viettivät päivänsä yhtämittaisessa uskonnollisessa huumauksessa eivätkä muuta ajatelleet kuin uhrautumista, itsensäkieltämistä ja rakkauden töitä. Hän oli itsekin niin täydellisesti vaipunut tähän uuteen henkeen, ettei hän enää kaivannut kotia, ei omaisia eikä kadotettua onneaan.