United States or Bahrain ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo. Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja.
Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana missä lie. On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten lepikko, sitten koivikko.
Lempeä sopusointu vallitsi luonnossa, mutta samalla siinä oli jotakin raskasta ja velttoa, jotakin ärsyttävää. Ja koivikko mäelläkin, jossa nuoriso odotti matkan jatkamista, kuvastui sen keskusteluista pilan ja hilpeyden seasta jonkin verran painostavaa ja pakotettua. Leikkipuheita laskivat pojat ja tytöt ja väistelivät toistensa hyökkäyksiä ja kompia uusilla, sukkelammilla.
Kuinka voisin ma kohdata auringon, jos auvoa vailla mun kiharat on, kun huomenkultansa niille se suo? Siis joutuhun kruununi kirkas tuo sun seuraksi Tierakin joutaa. Kas noin, nyt haihtuvat hämärät yön, keto helmistä kastehen loistaa, käki kukkuu kuusikon liepeellä jo ja Mielikin lempeä koivikko kevätlintujen lauluja soi tuolla paimenet torvilla kullervoi ja vaarat ne kaikuja toistaa.
Somaa, pientä Brahean kaupunkia ei enää ole olemassa. Viholliset polttivat sen v. 1656. Raunioille on jo ehtinyt koivikko kasvaa. On sydäntalvi. Laajalta, niin laajalta kuin silmä kantaa yli suuren Pielisen pinnan, yli maiden ja metsien, on lumi levittänyt valkean vaippansa. Kuutamossa hangen pinta välkkyy, ja puiden oksilla kuura hopeisena kimaltelee.
Kansa kuullen kauhistuupi; Ruumissaatto kulkee Verkallensa hautaa kohti, Kauhu rinnat sulkee: Hauta verikyynelin Peittyy, kansan itkemin Sydäntuskistansa. Keväällä. Kukkaset kevään Aurinko lämmin Lempensä liekillä kasvattaa: Nurmesta nousee Tuhannen tainta, Koivikko uuden lehden saa.
Aimo lehmus varjosti sitä muhkeilla lehvillänsä; ihan sen takana, mutta oikealle ja vasemalle puolelle ulottuen paljoa edemmäksi kuin huone, oli puutarha ja sen lehtimajat selja-puista sekä vehmastot, täynnänsä punakukallisia kuusamoita, sinisiä syreni-puita ja valkoisia heisi-pensaita; perimmäisenä siinsi koivikko hopean-valkoisin, solevin runkoineen, hienoin oksineen ja tuhansittain iltatuulessa kuiskentelevin, vaalean-viheriäin lehtineen.
Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata, kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä pettynytkään.
Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa.
Pyhä on minulle se koivikko, josta hän vihtansa taittaa, pyhä se kuusikko, joka on hänen korvaansa humissut, pyhä metsikkö, jota hänen silmänsä on katsomaan tottunut, ainoata risua en minä siitä taittaisi. Samana keväänä hän tuli sairaaksi. Rupesi kuihtumaan ties mistä syystä.