United States or San Marino ? Vote for the TOP Country of the Week !
Solakkoina seisovat vaaleat koivut, pihlaja tuoksuu täydessä kukassaan, ja tuomi tervehtii häntä herttaisimmalla lemullaan. Ota meidät! Hän ottaa heidät kuin omansa.
Sitte mentiin ja pysähdyttiin pappilan kohdalle. Sieltä tuli Hanna juosten, hyppäsi rattaille ja istui Martin viereen. Kylläpä hauskaa olikin ajella kauniina kesäaamuna, kun tuomenkukat tuoksuivat, koivut kiilsivät puhtaassa viheriässä verhossaan, ja viljavainiot pistivät esiin nuoria tähkäpäitään. »Kuules, Kallu», sanoi Martti, »onpa sentään toista ajaa näin kuin olla kyydissä.
Kuningatar ikkunassa, silmänsä utuisessa yössä, Parsifal varjossa rinnallansa, silmänsä kuningattaressa. Kukkasten tuoksu nousee sieltä hiljaisesta yöstä, oma sielukin nousee ja sulaa siihen lempeänä leijailevaan kukkastuoksuun. Koivut uneksuvat silkkiriippuisina vaaleassa yössä. Oma rintakin viihtyy koivujen uneksuvaan vaaleuteen. Miksi on kyynel kuningattaren silmässä?
Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen paistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi, orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja viheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että metsä kajahteli: Näin lintu lauloi kerran, Laulunsa hilpeän: Hyvyyttä taivaan Herran Ma aina ylistän.
Koivut olivat kääriytyneet hempeän vihreään vaippaan, joka ohuena kuin harso verhosi solakkaa valkovartta. Maasta nousi nurmi, kohosi kukkaset. Lemmen laulut kajahtivat lehdikosta ja neuvoa pidettiin pesän perustamisesta. Toivorikas elämä orasti, puhkesi ja kukki kaikkialla, minne hän katsoi. Tuhansin sävelin soi elämänlaulu luonnon kevätherkiltä kieliltä, soi ylistäen elämän ja nuoruuden taikaa.
Koivut olivat jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle ei, ei, et sinä mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohitse?» »Olisitko sinä mennyt ohitse...?»
Kaikki tunsivat täällä Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia yksinäisyyttään, ikäväänsä.
"Pohjantuuli lemmin huokuu, Riemuin vanhat hongat nuokkuu, Koivut hymyilee; Virrat välkkyin leikitseepi, Kosket kauniit tanssaileepi, Väinö soittelee." "Päilyy täällä kukkamanner, Järvi, luoto, saari, tanner Kukkaloistossaan. Suomen kallis ruusu kanssa Pilkistää jo nupustansa, Koristaapi maan." Lystiksensä lehdoissamme, Riemuellen Suomestamme, Niin hän laulaa tais. Kuules, kuules veikko kulta!
Vaaleat koivut ovat yllä ja koivujen ylitse liehuvat liput, mutta Parsifalin silmät ovat neidoissa, ja hänen rintansa on hiljennyt vaaleammaksi kuin vaaleasilmäiset koivut hänen ylitsensä. Onko elämällä valaistus kuin aamuisilla autereisilla vesillä? Onko elämä kuin hunnutettua soittoa? Soitto liehuu, soitto värähtää, soiton silmät syttyvät ja sammuvat.
Kun he sitten hauattihin Maan alle makaamahan, Yksi puron tälle puolen, Toinen puron tuolle puolen, Nousi siitä nuori koivu Kumpaisenkin hauan päälle, Juuret yhtehen junivat, Latvat toinen toisihinsa; Hakattihin koivut maahan, Lastut lensi toisihinsa. Kanteletar III: 36. Kuollutta kultaansa itkevä neito.