United States or Sint Maarten ? Vote for the TOP Country of the Week !
Se suuri tulipalo, joka toukokuun 29. p:nä 1681 hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, joka vast'ikään oli tointunut v. 1656 tapahtuneesta palosta, poltti poroksi myöskin hovioikeuden talon ja suuren osan sen tärkeitä asiakirjoja. Arvattavasti olisi niistä muuten saatu joitakin tietoja tuosta pitkällisestä oikeudenkäynnistä Mainiemen noita-akkaa vastaan v. 1671.
Mutta olihan toisinaan hupaistakin köyhän Savon poian herrastella rikkailla etelämailla, juoda Katholis-pispain viinit ja unohtaa kotoiset kaljat. Kerran kuitenkin tälläkin aikakaudella vaara uhkasi Savon omia aloja. Se oli v. 1656. Savon soturit, niinkuin koko muukin Suomen sotavoima, oli silloin Kaarlo Kustaa kuninkaan kanssa Puolassa.
Tämän kertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo kolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista ja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita ylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat ympärillään olevia mataloita majoja.
Suomen kansa oli nyt saanut kasvatuksensa Euroopan suurilla tappo-tantereilla ja oli tullut maailman sotaisimmaksi kansaksi. Harva se mies, jok' ei ollut joskus palvellut maailman suurten päällikköin komennon alla. Korkeinta koulua oli käyty, eikä suotta. Se nähtiin selvästi 1656 vuoden tapauksista. Miltä Savonmaa muutoin näytti tällä turvallisella aikakaudella?
Eräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen joukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten Liettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään maata ruotsalaisten vallassa.
Isoisäni oli Stålhandsken ratsujoukossa ja kaatui Lytzenin taistelussa, ja itsekin olen ollut jos jossakin, sen näette rammasta ja kelvottomasta jalastani, josta jäi sekä veri että jäntereet Varsovan edustalle, kun olin siellä toista kertaa vuonna 1656. Mutta mitäpä siitä puhumista, mikä on ollut ja mennyt.
Somaa, pientä Brahean kaupunkia ei enää ole olemassa. Viholliset polttivat sen v. 1656. Raunioille on jo ehtinyt koivikko kasvaa. On sydäntalvi. Laajalta, niin laajalta kuin silmä kantaa yli suuren Pielisen pinnan, yli maiden ja metsien, on lumi levittänyt valkean vaippansa. Kuutamossa hangen pinta välkkyy, ja puiden oksilla kuura hopeisena kimaltelee.
Suomi oli vuodattanut vertansa suurissa ulkomaan sodissa; Karjala oli hävitetty ja suuret alat olivat jääneet autioiksi vuoden 1656:n jälkeen. Kaikki oli hervoksissa paitsi kansan kärsivällisyys ja uskollisuus. Nuo muutamat Pietari Brahen onnelliset hallitusvuodet olivat loppuun kuluneet, haihtuneet kuin poutainen taivas synkkien pilvien väliin. Tuskin hän oli poissa, kun häiriö alkoi uudelleen.
Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin puolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi antautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten vihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti seuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa. Vielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika.
Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui tuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja korkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X Kustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656.