United States or Saint Barthélemy ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tuntea vieraisuutta, hakea oman luontonsa väylää, hätääntyä ja kadota pimeään syvyyteen vain senvuoksi, että sinne näyttää olevan ainoa pääsy! Ei mikään kohtalo voi maan syvistä lokeroista heitä enää kirkkauteen kuohuttaa. Mutta me muut tunsimme yhtäkkiä niinkuin olisi jokin edestämme lohjennut, ja suurin osa meistä syöksyikin samassa rosoista rinnettä myöten alas.
Jagellon lapsi, jalo lilja, käyös siis kanssain kärsimyksen kirkkauteen, kuin tähti yön mun tielläin ylennäyös, mut vieös viitaan iankaikkiseen; mink' yöhön eksyn, yöstä välkähtäyös, mink' etsin päivää, päily sydämeen, ma että erottaisin hyvän, pahan, en paatuis veljeäni vihaamahan. Rakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle kuin kukka auringolle aamunmaan.
Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään varjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen, josta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu: »Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.» Ja katso! Ihme tapahtui. Sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan, heidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat.
Esterin sielun kaikki kielet olivat jännittyneet riemun, surumielisyyden ja kaihontunteen säveliksi, jotka soivat omituisessa sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Hänen mielessään oli tuskin sijaa epäilykselle tai tuskailemiselle, hän luotti täysin Sveniin, ja alakuloisuus, jota hän tunsi, muistutti vain niitä pieniä levottomuuden pirskeitä, jotka luovat varjoaan kevättunnelman kirkkauteen...
Oi, hyödyks ett' tulta Mun kynttiläss' ois, Ett' turhiin ei multa Elo rientäisi pois! Kun voisin ees loistaa, Kuni kynttilä tuo, Mi pimeyttä poistaa Ja valoa luo! Kun sitten mun kerran Tulis sammua pois, Ero täält' eteen Herran Niin raskast' ei ois! Kuni kynttilä pieni, Mä sammuisin vaan, Mut kirkkauteen tieni Veis ylhäisen maan. POIS V
Kuolleiks teitä en kutsua voi, oi vainajat, veljet, hiljaiset asujat, peitetyt helmahan maan. Ah, eläviks yli muiden, vainajat, teitä ma kutsun, en välillämme ma nää kuilua kuoleman yön, nään teon suuren vain, joka päitänne kalpeita kruunaa valkeuteen elämän, kirkkauteen elämän. Varjoja oomme me vain, tosi on vain siellä miss' ootte, kaukana meistä ja, ah, niin liki, niin liki myös.
Kun hän sinne siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat...
Sinä olet luotu puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.» Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla. Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja alempana siinti sinertävä kukkulasarja. Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika tuntui vuosilta.
Anna minun palata takaisin. Urier antoi hänen palata maahan, mutta toinen vaimo nousi hänen kanssaan taivaan kirkkauteen, ajoi siellä vahvoilla poroilla, eikä koskaan kärsinyt puutetta, sillä siellä oli yltäkylläisesti metsänriistaa ja kaikellaista hyvää. "Vieras, sinä olet viisas kuin Urier. Ystävä, sinun luonasi olisi taivaan autuus.
Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin. Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen kirkkauteen. Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki aina sitä iloa.