United States or Western Sahara ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Kaapillisten kellojen aika on ollut ja mennyt", murahti suntio. Tätä wiimeistä suntion tyytymätöntä lausetta eiwät kellon tarkastajat näyttäneet ensinkään huomaawan; he eliwät waan omaa elämäänsä ja pitiwät omaa menoansa. "Onpa se sentään soma kello ... noin pikkunen ja kiiltäwä ja ja noin paljon wiisareita", sanoi joku joukosta.
Siihen täytyi nuoren Warasen tyytyä, waikka hän mutisi joitakuita tyytymättömiä sanoja, joita en muuta kuullut kun: 'no kaikkia! Eikö hän olisi yksin päässyt. Niin lähdimme me Agnetan kanssa kahden kulkemaan tuota wiimeistä lyhyttä taiwalta, joka oli enää minun kotiini. 'Nyt taikka ei koskaan', ajattelin minä sydämessäni.
"Jumala warjelkoon!" sanoi huolestunut ja waiwoiltansa wäsynyt isä, astui pienokaisen kätkyen luo, kopotti sen silmiwaatetta, kyyristyi kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa suuteli lapsensa kuolonkalpeilta kaswoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen ja säälimätön käsi oli niihin nostanut. Silloin en ollut kyllin woimakas estämään karkaamasta silmistäni parwea kirkkaita kyyneleitä. Mies nousi siitä ylös, ja waimo sanoi hänelle luultawasti siten ilmoittaaksensa että täällä on wieras "Miksi sinä olit näin pahalla ilmalla niin kauan? Wieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissa oloasi." Isäntä näytti säpsähtäwän wiimeistä osaa waimonsa lauseesta, ja sanoi: "kuka wieras täällä sitten on ollut?" Waimo wiittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan wieras on wielä nytkin." Nyt wasta isäntä hawaitsi minun ja aikoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä wälttäwät tiedot saatuansa, näytti hän olewan tyytywäinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, waan kuitenkin täyden kuun aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä kuin terwaksien särkeminen on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän kowan ajan yli." Sen tehtyä rupesi mies wasta lämmittelemään kohmettuneita käsiään takka=walkealla, jolla ajalla waimo laittoi hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin, jonka hän toi pöydälle, ja wielä lisäksi tuli karhea seka=leipä, toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suola=ruuhi; näin oli illallinen walmis. Minä rupesin syömään ewästäni ja isäntä illallistansa. Muu wäki oli tietysti syöneet illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin silloin mitä kupissa oli, jonka waimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli pettu=puuroa, höystettyä wähillä suuruksilla. Mies, syömään ruwetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi owen pielessä makaawa poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti wuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä luo ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti wuoteesta waate=riepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he meniwät yksistä neuwoin jatkamaan illallista. Minun käwi poika=raiska kowin säälikseni: otin siis ewäästäni puolen leipää, johon panin woita päälle ja palasen lihaa, ja wein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään wastaan, waikka kuinka olisin häntä siihen kehoittanut. Hän näkyi pitäwän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanowan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekin". "Ei Heikki=raukka saata nyt syödä mitään, se on kowin sairas: syö nyt waan itse!" sanoi äitinsä. "Hywä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen weljeensä, waikka ei suinkaan oma nälkänsäkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani.
Lieneekö hän mielessään pitänyt wiimeistä isoa wahinkoansa wai lieneekö kaihtenut minua? Kun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäwäisiä ja ahkeroita, olimme ansainneet koko lailla rahoja, hywä uuden elämän alku... Eräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä lähtisin nyt kotipuoleen. 'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä? sanoin minä.
Ernest, sillä hän se oli tämä nuori lääkäri, katsoi surkutellen wanhuksen loistawiin silmiin. Hän näki miten weri jo oli paennut kuolewan kaswoilta, ja tuo silmäin erinäinen loisto oli kuin kipunan wiimeinen kirkkaus sammunnan edellä. Hänen oli kuitenkin mahdoton kieltää kuolewan wiimeistä toiwoa.
Kun wärsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, waikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en woinut tehdä. Haudattawana oli useita ruumiita, ja saattowäkeä oli paljon. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rowasti rupesi siunaamaan pois menneitten wiimeistä lepokammiota.
Hän oli juuri herennyt kirjoittamasta wiimeistä pariskuntaa kuulutuksiin huomiseksi ja laski kädestään kynän, morsiusparin astuessa owesta ulos. Hän huokasi silloin sywästi ja jäi mietteisiinsä. Silloin pistäysi kamariin hänen waimonsa ja astui hiljaisin askelin pöydän luo ja istahti miehensä wastapäätä, sukan neulominen kädessä. "Muistatko, Riitta, mikä päiwä on huomenna?"
Minä luulen tuntewani tuon miehen tuossa. Eihän hän waan ole Keron Heikki tuolta Sydänmaan kylältä? sanoi nimismies, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Rommanderin wiimeistä puhetta. "Hänkö, joka puuhaa lainakirjastoa Sydänmaan kylään?" kysyi Longman. "Hänenpä juuri luulen tuon miehen olewan", sanoi nimismies ja alkoi käwellä Heikin luokse. "Hah, hah, hah!
Purot ja ojat oliwat jo wettä ja hyhmää täynnä, ja niiden walloilleen puhkeamista pidätti enää wain yöpakkaset. Sentähden ne seisoiwatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin kuurottaen katsellen tulewan matkansa suuntaa ja odottaen kewäimen lempeän hengen wiimeistä wiittausta, päästäkseen wapaiksi talwen pitkästä ja ankarasta wankeudesta.
Ehtimiseen käwi hän hewostaan hoitelemassa ja waalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se tarwitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle elukallekin tehnyt paljon wääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on hartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä lähtemään wiimeistä taiwalta menemään kotiinsa.