Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. heinäkuuta 2025
»Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun nousevan?» kysyi taaskin Heikki. "Tuolla Ahtola asuvi, Ve'en isäntä venyvi, Nenässä utuisen niemen, Päässä saaren terhenisen, Lohisessa louhikossa, Kalaisessa kartanossa, Alla aaltojen syvien, Päällä mustien mutien." Näin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen puhettaan.
Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani." Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi.
Muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta, mist' on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona." Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen: ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä, rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimäinen. "Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen jumala, ilmasta ve'en eroitti, veestä maati manterehen.
Noin se saatteli sanoa, Noin varsin vastaella:" "Taattoni talon pihalla Eestakaisin astumassa, Maammo parka paimenessa Kesän mennehen kisoja, Veikkoni ve'en varassa Vähäll' äiän ottamassa." "Niinp' on niin sanoi mokomin, Niinpä mieletön pakisi."
Nouse, metsä, miehinesi, korpi kaikki, kansoinesi, vuoren ukko, voiminesi, vesihiisi, hirmuinesi, väkinesi, veen emäntä, ve'en vanhin, valtoinesi, neitoset, joka norosta, hienohelmat, hettehistä miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi, jottei pysty noian nuolet eikä tietäjän teräkset eikä velhon veitsirauat, ei asehet ampumiehen!
Niin meni muruja noita, sammon suuria paloja alle vienojen vesien, päälle mustien murien; ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi. Siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia. Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.
Saivat kuulla äänen ouon, tuon on soitannan sorean: sulkahti suka vetehen, haihtui harja lainehesen. Jäi hivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta. Itseki ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta, jopa nousevi merestä ja lapaikse lainehesta; ruokorintahan rivahti, väännäikse vesikarille tuota ääntä kuulemahan, soitantoa Väinämöisen, kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea.
Se sinisilmäs ollut ei, Min ylläin aina näin, Kun haaveistani havahduin; Mä taivaan kaaren näin. Ei sun siis lämmin hengähdys, Min tunsin poskillain Se suvi-ilman hyväilys Ja päivän paahde vain. Ja ääni, jota kuunnellen Mä uinuin autuuteen? Se lehdon leivon laulu vaan Ja vieno loiske ve'en. Siis kaikki unta, unta vain! Myös itse unta lien? Tään unten haavemaailman Kai hautaan myös mä vien.
Sitä kuuli tuuitteli, Vieno aaltonen ajeli, Ihmisille nähtäväksi, Tunnusmerkiksi jaloksi, Jott' ei sallinut Jumala Eikä suonut suuri Luoja, Ve'en alle vaipumahan, Hukkahan tuleumahan, Sormea ison isännän, Pyhän miehen peukaloa.
"Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia: luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia. "Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen. Hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä. Ahven arka, kyrmyniska sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi.
Päivän Sana
Muut Etsivät