Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. lokakuuta 2025
Mennään maihin! Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa. Hyppää! Vaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi ... eikä tahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa koskessa. Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka.
Sentähden, että olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin. Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen sylissään, silmät ummessa.
Kun minä en tahdo ... anna minun olla! Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan. Täällä on Marja! Anja, anna minun olla. Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos ovesta, jättäen porstuan pimeäksi. Täällä, täällä!
Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha, huulilla sen hymy. Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin missä olen? mitä on tapahtunut? Silloin muistaa hän kaiken... Olenko taas ollut mieletön?
Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja. Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa. Totta on, mitä isäntä sanoi. Mitä se sanoi? kysyi Marja. Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan, isäntä?
Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan hitaasti kävi, mutta hyvä tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt vähän vinoon.
Häpäisen sekä äidin että tytön häpäisen aina ja iankaikkisesti haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan poikani mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä voi, kuinka minä olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt kuka se oli, joka muka olisi semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt? Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen, keikahti, pyörähti ja meni.
Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri. Minähän en tarvitse. Etkö? Mikset? Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla. Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt. Etkö tulekaan mukaan? Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti.
Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi. En ole. Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa ... minä vain mukavasti venheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan. Laitatko? Laita samalla itsellesikin. En kuin sinulle ... että oikein saisit levätä rauhassa, rakas. Laitahan sitten. Shemeikka nukkuu venheen kokassa.
Kuka liekään, mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa lähdin. Ei, ei ... ei se ole semmoinen ... ei ole ... ei ole. Hupsu olen, minä paha ... hän hyvä ... minä ... ei hän, ei! Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, oli katunut kaiken. Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli vettä päällyksettömästä turkistaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät