Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. kesäkuuta 2025
Vuorten peittoon päivä vaipui, pilven purppurat jo haipui taivaanrannan taa; kuu luo salmeen valosillan, laulaa satakielet illan. Joudu, Seidi, herras kaihoaa! Saapuu hän, kuin virva väikkyin, vait kuin yö, kuin kauris säikkyin puolisonsa luo; käskijänsä katseen eessä polvistuu ja heljän seessä hunnun häivän kasvoiltansa luo.
Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut. Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai ansiotaan ilmestynyt.
Mutta hän oli ymmärtänyt. Ja hän tunsi taivaan auringon tulvehtivan sydämeensä tuosta tummansinisestä silmäparista, joka katsoi häneen niin luottavasti, niin vilpittömästi ja uskollisesti. Ja niin turvattomasti. Ei edes Seidi, hänen oma tyttärensä, ollut koskaan niin turvattomasti katsonut häneen. Eikä koskaan siinä määrin vedonnut hänen suojeleviin vaistoihinsa.
Olet oikeassa, hän sanoi. Mutta ehkä Seidi myös tahtoo kotiin? Olisi sääli häiritä hänen iloaan, selitti Signe. Etkö näe, kuinka hyvin hän viihtyy isän sylissä? Irene ilmoitti Liisalle, että tämä myös olisi vapaa lähtemään. Liisa nousi epävarmana. Johannes ymmärsi silmänräpäyksessä ivan. Hänen verensä kiehahtivat. Tule! hän sanoi lyhyesti Liisalle. Me menemme. Liisa seurasi häntä.
Kevät sydämen on arka, siksi itkee Seidi parka, siitä, herra, kyynelet on nää! »Missä leimuu Pohjan liesi, riutuu nyt, kuin hän, kentiesi murhein morsian; tänne kyynelkatse kääntyy, anoo armastaan, mi nääntyy, kauas jääden vangiks voittajan.»
Kevät sydämen on arka, Siksi itkee Seidi=parka, Siit' on, herra, Kyyneleeni nää. Missä leimuu Pohjan liesi, Kuihtuu nyt, kuin hän, kentiesi Raukka morsian, Tänne kyynelkatse kääntyy, Anoo armastaan, mi nääntyy Täällä, yllään Kahle voittajan.»
Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran palavasti pyysi tätä matkaa. Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu. Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä. Mikä setä? kysyi Johannes. Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä.
Huokaa noin kuin tuuli hiljaa, Nojautuu kuin hento lilja Rintaan valtiaan. »Seidi», voitettu nyt vastaa, »Vangin joka suudelmasta Saat sa, armas, Päästä heidät vaan.» Idän taivas purppuroituu, Raittiit aamutuulet koituu Peran rannalla; Purjehilla liehuvilla Rientää läikkylainehilla Seidin vangit Synnyinmaahansa.
Johannes oli jättänyt naiset siihen ja mennyt toiseen huoneesen. Ensi kerran oli astunut hänen mieleensä ajatus, että Seidi voisi kuolla. Se oli ollut omiaan hänen povensa viiltävällä, pakahduttavalla säälillä ja surulla täyttämään. Hän oli kävellyt kotvan, palttoo yllä ja silinteri päässä, edes takaisin mietteissään.
Hiljaa huokas noin kuin tuuli, päänsä painoi rusohuuli rintaan valtiaan. »Saat», hän voitettuna vastas, »vangin joka suudelmastas: lunnaas, Seidi, nyt jää lukemaan!» Idän koi jo kuultaa esiin, aamutuulet Peran vesiin liehuu leyhähtäin; purjeet painaa mastopuuta, kiitää kohti salmen suuta Seidin vangit kotiin pohjaan päin. Kuulijani, sisko kulta, älä runon ylhää tulta etsi laulustain!
Päivän Sana
Muut Etsivät