United States or Belarus ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen. Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa. Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään. Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi, kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan.
Puna posken purppuroittaa, Kirkkaana kuin tähti koittaa Kyynel silmässä: Tuskaa, onneako ollee? Kuule! Näin hän puolisolleen Kuiskaa, sydän Vasten sydäntä: »Seidin taivas!» näin hän haastaa, »Kodin laaksost' onnekkaasta Muisto minullen Immest', ystäväst' on suotu; Hetken loistoks oli luotu, Servian kauno Oli nimi sen.
Eikä samasta syystä nukkumaan erillään, ei eri sängyssäkään, paitsi silloin kun Seidin syntyminen oli tehnyt sen välttämättömäksi. Sisällinen, sielullinen suhde mieheensä oli hänelle vähäarvoisempi. Siinä tasossa he saattoivat etääntyä kuinka kauas tahansa toisistaan, ilman että Irene edes näytti huomaavan sitä. Mutta juuri se oli pääasia Johannekselle.
Hiljaa huokas noin kuin tuuli, päänsä painoi rusohuuli rintaan valtiaan. »Saat», hän voitettuna vastas, »vangin joka suudelmastas: lunnaas, Seidi, nyt jää lukemaan!» Idän koi jo kuultaa esiin, aamutuulet Peran vesiin liehuu leyhähtäin; purjeet painaa mastopuuta, kiitää kohti salmen suuta Seidin vangit kotiin pohjaan päin. Kuulijani, sisko kulta, älä runon ylhää tulta etsi laulustain!
Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran palavasti pyysi tätä matkaa. Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu. Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä. Mikä setä? kysyi Johannes. Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä.
Hän ei tahtonut nähdä räikeässä päivänvalossa näitä seiniä eikä tuota vuodetta, joka oli ollut hänen aviollisen häpeänsä ja itse-alennuksensa todistajana. Hänen tavaransa olivat kootut parissa silmänräpäyksessä. Hän astui toiseen huoneesen. Kaikki todisti täällä lähdön äkkipikaisuutta. Seidin vuode oli pengottu, peitto otettu, vaatteita viskelty huiskin haiskin.
Johannes ihmetteli itsekin, kuinka hän saattoi sanoa niin tyynesti ja hillitysti: Minä olen niin onneton kuin voi olla mies ilman tunteita, ilman ihanteita, joka ei näe elämällään olevan mitään tarkoitusta... Ja olisi oikeastaan jo kypsä kuolemaan, ajatteli hän sanoa. Mutta samalla hän muisti Seidin ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Aura näki sen ja ojensi kätensä hänelle.
Huokaa noin kuin tuuli hiljaa, Nojautuu kuin hento lilja Rintaan valtiaan. »Seidi», voitettu nyt vastaa, »Vangin joka suudelmasta Saat sa, armas, Päästä heidät vaan.» Idän taivas purppuroituu, Raittiit aamutuulet koituu Peran rannalla; Purjehilla liehuvilla Rientää läikkylainehilla Seidin vangit Synnyinmaahansa.
»Urho saakoon vapautensa Armaan eestä elääksensä, Maan ja mainehen!» Virkkoi, rinnass' into hellä, Laittoi ruusulehtisellä Puolisolleen Viestin kainoisen: »Ruusukukan sulo tuokse Lennättäköön armaan luokse Seidin huokauksen: Arvon, vallan suositulta, Hetken pyytäisi hän sulta, Juhlast' että Lausuis kiitoksen.»
He olivat tulleet hotelliin, jossa he olivat tavanneet Liisan valvomasta Seidin vuoteen ääressä. Seidi ei ollut näyttänyt parantuneen, pikemmin huonontuneen. Eikä hän vieläkään ollut puhunut mitään, huohottanut vain ja tuijottanut suurin silmin ympärilleen. »Onko hän nukkunut?» oli Johannes Liisalta kysynyt. »Kyllä, koko illan», oli Liisa vastannut. »Nyt heräsi juuri.»