Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. kesäkuuta 2025
Minä kurja synnin lapsi Astun arkivaatteissain, Paljas rinta, takkuhapsi, Eikä pappi aatteissain. Minä kuljen kukkulalle, Jolla nurmi vihannoi; Istun sinne kuusten alle, Kuulen kuinka kuuset soi. Kuulen kuinka linnut laulaa, Kuinka laine loiskuaa, Katson kuinka aallot kaulaa Sulo saaren rantamaa. Täällä istun yksin aivan, Enkä veisaa, äännä en, Näen päällän' sinitaivaan, Töitä luonnon katselen.
Vanhat neitoset ottivat osaa kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa. Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut verkkojaan nostamasta.
Ma aina muistan, kuinka verkallensa vei tieni lakeutta laajaa kohti ja kuinka rinta taasen vapautensa kuin painon raskaan alta nostaa tohti. Näin edessäni Pohjanmaata palan, näin karun seudun pelloks kuokituksi, näin lakeuden loputtoman alan, jok' on kuin iäisyyden maille uksi.
On syynä näihin kaksi immen silmää Niin ihanaista, tumman siintävää, On syynä näihin kaksi immen huulta, Niin ruusunpurppuraista, viehkeää. On syynä vihdoin posken kainot ruusut, Niin hienot, raittihit, niin tervehet; On syynä uhkuava immen rinta, Kun mulle hehku ei sen tuntehet! EL
Isä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuwapatsas, katsoa tuijottaen yhä waan yhteen ja samaan paikkaan kuolleesen poikaansa. Hän ei itkenyt. Wahwa, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa sydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoilewa rinta, kimaltelewat pisarat silmissä, osoittiwat, että kowa myrsky, kowa suru ja tuska riehui tuon wahwan rintakehän sisällä.
Koko metsä korviaan heristi. Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!» Koko kukkula päätään nyökäytti.
Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi, Ja valo tänne lintuparvet toi, Ja Suomi lauloi riemutoivojahan. Mä silloin lemmin. Jalkain' juuressa Ja siimekseni alla ruusu loisti, Mut ohdake se hymyi toivosta, Sen rinta löi ja toivo murheet poisti.
Niin tulisi onnen aika Näille pohjolan perille, Rajoille suloinen rauha; Kilvan kukkisi ketomme, Kilvan kansa kaunistuisi Sin' olisit onnen tuoja! AINO. Onnetonko muille onnen? Heitä hurjan myrskyn suuhun Tyttösi revitty rinta! Lopun teen lorusta tästä! Pane päällesi, kakara! Säikähtäen tarttuu Aino Tainaan. TAINA. Tuolla kasvinkumppalisi!
Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua näyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen nuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin vene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin: Suruinen on sydämein ja rinta rauhaton, kuin kuohuva kosken laine. Mutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan.
Niin kukkakunnahat ja metsän rinta, Niin virran vapaus ja linnun laulu Ain' uudistuvat luonnon toiminnoista, Siis työstä, työst' on salon rinta raitis, Kuin kansakin, jok' uurtaa ahkerasti Suon kuivaks, salon viljavaksi pelloks: On raitis peltopoika piikkopaita Ja paimen paljasjalka paitaressu. Oi, peltopoika, paimentyttö, teissä On tulevaisen Suomensuvun väki!
Päivän Sana
Muut Etsivät