United States or Andorra ? Vote for the TOP Country of the Week !
MACBETH. En sinne mene: Aatella pelkään tekoani; nähdä Sit' uudelleen en tohdi. LADY MACBETH. Arka raukka! Tuo tänne puukot! Nukkuneet ja kuolleet Kuvia vaan on; lasta peljättää voi Kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa, Niin sillä kultaan vartijoiden muodon, Syyn muodon näin he saavat. MACBETH. Mikä kolke? Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn! Kenenkä kädet nää? Haa!
Lähdetään nyt liitämään Kirkasta jään pintaa, Kaikki kilvan kiitämään Aivan yhtä rintaa; Kun nää pojat ponnistaa, Kyllä tuuli halkeaa! Nytpä kaikki sinkoilee jäällä huiskin, haiskin, Rannikolla kuhnailee Vielä yksin laiskin, Hälle toiset irvistää:
Valtias, Nää nuoret mun ei ole, vaikka isäks Mua sanovat ja pojistani käyvät; Ne lanteenne on hedelmää, ja verta On verestänne. CYMBELINE. Verta verestäni? BELARIUS. Niin totta kuin isänne verta te. Minä, vanha Morgan, olen se Belarius, Jonk' ajoitte te kerran maanpakoon. Ol' oikkujanne vain mun rikokseni, Petos ja rangaistuskin; että kärsin, Siin' ainoo vikani.
Siipemme väsyneet virkistäy Heloviinein, hehkuin mi ennättäy Elon maljoihin lähteestä valkeuden, Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden; Näet päivyt, ehtinyt maillehen, On viinille säihkynsä suonut: On auringon-aarteita tertut nää, Valon lähteitä sen, mihin silmäjää Hän, tuonelan maille mi raueten jää, Jumalhurmaa kun hetken on juonut.
Kun tytärt' ylhän Zeun rukouksillansa he palvoi, Hektor Aleksandron meni kaunoiseen asumukseen, jonk' oli itselleen kera taiturien tämä tehnyt oivinten, mitä silloin maass' oli rikkahan Troian; nää esipylvähikön, salin laati ja kammion sorjan Hektorin, myös Priamon talon viereen, kalliolinnaan.
Unessa näin ma naisen nuoren, kauniin, mi kulki nurmikolla kasteisella ja poimi kukkia ja laulun lauloi: »Jokainen tietäköön, ken tietää tahtoo, ett' olen Lea ja nää sormet sorjat vain liikkuu seppeltäni solmiaksein. Kuvastimessa kaunis olla tahdon, siks kaunistaun, ja Rakel-sisko jätä ei koskaan peiliään, vaan päivät istuu.
Ma ensimmäisnä siellä julki lausuin sen nimen, joka kuolevaisten maahan totuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa. Ja päälleni niin runsas paistoi armo, ma että harha-uskonnosta, joka maailman kiehtoo, pelastin sen seudun. Muut valot nää kaikk' yksin-miettiviä ol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö, mi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.
Näin hän virkkoi: »Pyydä nyt nöyrästi, hän että avaa lukon.» Hartaana heityin pyhän jalkain juureen, löin kolme kertaa rintaani ja anoin hält' armoa, ett' aukaisis hän mulle. Otsaani P:tä seitsemän hän piirsi odalla miekkansa ja lausui: »Pese nää haavat, päästyäsi sisään tuonne!» Pukunsa alta, jonka väri oli kuin tuhka tai maa lapioitu, kuiva, avainta kaks hän sitten otti; toinen
Kun pitkiks taas käy maansopet nää, Ja työstä mä sorrun aivan, Tule mielehen, Norja! ja meillä tää! Niin unhotan kaiken vaivan. TAAS LAINE NOUSEE VIEL
Sivulle oikealle käännähtäen hän hiukan taantui äyrähältä, heitti sen alas kuiluun ankaraan. Ma sanoin näin itselleni: Mahtaa merkki uusi tää aiheuttaa uuden ihmehenkin, kun mestari noin silmin seuraa sitä. Ah, kuinka varovainen olla tulis seurassa niiden, jotk'ei ainoastaan tekoa nää, vaan mietteen salaisimman!