Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. marraskuuta 2025
PENTTULA. Ilman vaan lystikseni. LOVIISA. Minä olin kirkkoon menossa, vaan kun huomasin teidän täällä metsässä, poikkesin puheillenne. PENTTULA. Puhukaa! Minä kuulen. LOVIISA. Tahtoisin kysyä teiltä, mitä hyötyä luulette minulla siitä olevan, että Niilo Helenasta luopui, kun ei hän kumminkaan minusta sen enempää välitä?
Hyvin se askareilta joutuisi; tekisi aamulla ennen menoaan ja sitte tultua», hän sanoi. Johtajatar suostui heti, jos vaan työt siten saataisiin sopimaan, eikä Loviisa rasittuisi. Vähän ajan perästä tuli Loviisa kyökkiin ja istuutui tuolille hellan viereen. Ennenkuin hän ehti mitään sanoa, lankesin polvilleni hänen eteensä, painoin pääni hänen syliinsä ja purskahdin itkuun.
Hyvä herra, oi suo pien' almu nyt vaan; Sult' enään en kerjäile milloinkaan, Sua parkuni toisten ei kiusata saa, Pian suo Jumal' armonsa ja haudan maa! Voi mua Loviisa parkaa! Tuskin oli laulu loppunut, niin Robert kuningas huusi March'in kreiville, siinä pelossa että riita tämän ja Albanyn herttuan välillä jälleen voisi alkaa: "No mitä te nyt tuosta laulusta sanotte, jalo herra?
Kauan seisoi muijaparka siinä vilusta väristen kuulematta mitään muuta kuin yhden ainoan sanan, mutta siinä sitä olikin. Se sana oli "Loviisa", ja siitä ynnä Meyerin vastauksista sai tuo vikkelä eukko selväksi koko asian menon.
Iloinen oli Loviisa, kun pääsi oudon herran kourista, sillä että hän avasi kantonauhan solmun ja jätti laukun hänelle. Sen tehtyään tyttö väistyi poikemmaksi, niin ettei prinssin käsi häneen enään ylettynyt, ja vastasi: "Pähkinöitä, korkea herra, viimesyksyisiä pähkinöitä." Prinssi otti kourallisen pähkinöitä ulos. "Pähkinöitäkö, lapsukaiseni?
Loviisa oli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet kirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän vuotinen, minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava lukemaan ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki, sen hän kohta osasi ulkoa.
"Voi, arvoisa isä!" vastasi Loviisa. "Jos tää muukalaisraukka voisi jollakin muulla kunniallisemmalla ammatilla hankkia itselleen leipäpalansa, niin ei hänellä suinkaan olisi suurta halua turhan taitonsa harjoittelemiseen. Mutta " Mutta munkki oli jo kadonnut.
"Voi! jos vielä kerran saisi nähdä tuota samaista Jerikoa", huudahti tyttö ja näytti itsekin säikähtävin sitä vienoutta ja kaipioa, joka hänen äänessänsä ilmestyi. Hetkisen ihmetteli Loviisa, miksi hänellä kyyneleet oli silmissä, mutta päätti heti: "kummako on, jos ne joskus pihahtavatkin esiin, kun äitikin on ollut niin sairaana ja Kalle sitten "
Jollei minulla olisi ollut niin oivallinen ja toimellinen vaimo kuin Loviisa, niin luulen, että olisin monta kertaa taakkani alla vaipunut, sillä niin äkkiä, niin isosti tyhjästä nousta on vaikeata.
Hän otti kirjeen maasta, mutisten sitä avatessaan: "Niin se on, kirjeparka, ett'en enää, nähtyäni Jerikon niin kummallisena ja kalpeana, tunne vähintäkään halua sinua lukea". Sillä aikaa, kuin Loviisa mietti kotipirtissään lapsuuden ystävänsä kummallisuutta, riensi Jeriko Sormulasta pois kiirein askelin, mutta kotiinsa päin hän ei mennyt.
Päivän Sana
Muut Etsivät