Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. kesäkuuta 2025
Ne, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän kuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan unohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti kyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus sittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin muistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.
Se kävisi kuin tanssi! Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan. Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan. Aina vain erinomaisempaa! Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään.
Viijan sydän vähän hytkähti ja tuntui mieli hieman nololta, kun hän meni tädiltään kysymään lähdön lupaa. Pahahan se on olla menemättä, kun on asiata, mene vaan, sanoi Reeta. Eikö se Liisakin joutaisi? kysyi Viija. Eipä se oikein joudakaan ja tokko tuo ehkä... Reeta yritti sanoa, että ehkä ei kelpaisikaan kärryihin, mutta heitti kesken lauseensa.
Matti tarkasteli tarkemmin polkua ... tiesihän hän sen, tuossa oli jänis käynyt ja kääntynyt takaisin, kun oli tuntenut vierasta lunta polulla... Mitä se Liisakin? ... johan hän oli sanonut, että heittäisi jäniksen pyynnin hänen haltuunsa, mutta ei ... menee vain salaa toisen poissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen ... Ja käypikös siihen jänis nyt enää? ... kyllä kai, kun kerran on vieraantunut...
Nuoren vaimon ääni vapisi vähän, kun hän hartaalla luottamuksella sanoi: "Sen neuvoo meille vain Jumalan sana, ja hänen armonsa on kerran antava meille autuuden kruunun. Sen on hän sanonut lapsillemmekin." Laurin kasvoissa ilmeni synkkä väre nöyrää odotusta ja toivoa. Hän ei puhunut sen enempää. Liisakin oli ääneti.
»On siinä talossa maitoa!» ihmetteli siihen Anna Liisa, ja hetken kuluttua hän arveli: »Menisi se semmoisessa talossa oma emäntäkin...» Miina puraisi sokeria ja arveli vuorostaan: »Eikö tuo Jussi tuota vielä ottanekin... Johan siitä tuleekin sen Loviisa-vainajan kuolemasta umpinainen vuosi kuluneeksi.» »Saisi tuo ottaa jo!» myönnytteli Anna Liisakin.
Vasta kun kerrassaan näkyvistä häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä kerran ja lujasti. Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku. »Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee, niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla. »Sano, sano.
Nyt Anna Liisakin oli ymmärtävinään syyn, mutta hän tahtoi sotkea koko asian ja sanoi: Elä hupata, ei se sen vuoksi... Muuten oli tämä asia hänelle outoa, niin ettei siitä osannut paljoa ajatella. Tuntui vain ikävältä erota näin yhtäkkiä noista tuttavista, joiden kanssa oli niin monta hauskaa iltaa viettänyt. Tuolla aitassa oli aina päivätöiden päätyttyä naurettu ja purpateltu pitkät ajat.
Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja pouta tulossa. Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut ... poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee... Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet.
Samaa tunsi Liisakin, päivän monien mielenliikutusten vaikutuksesta ei hänkään tuntenut mitään unen tarvetta. Ja kun aamu koitti, näytti hän aivan reippaalta ja levänneeltä. Punertava taivas loi rusotuksensa hänen vakaville kasvoilleen ja kohotetuille silmilleen; tohtori katseli häntä äänetönnä, hänestä näytti Liisan kasvoilla lepäävän kirkastuneen vapauden puhdas ilme.
Päivän Sana
Muut Etsivät