United States or Vietnam ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän alkoi puolustella: »Kukapa se ei nuoruudessaan koiruutta tee. Mutta tasaantuipa tuo Antti vanhempana ja niin on ollut hyvä mies, ettei ole pahaa sanaa kuulunut koko talossa...» Surulliseksi kävi olo talossa. Kanasen Maija Liisakin kätki kasvonsa esiliinaan, ja pois lähti Huttunenkin. Kauvan surivat molemmat vaimot kahden kesken. Turhaan koetti Maija Liisa viihdyttää.
Nyt täytyi vain elää. Nyt täytyi vain nauttia ja unohtaa. Ja olla kaiken yhteiskunnallisen ulkopuolella. Mutta eräänä aamuna ilmestyi vapaaherra Carp heidän hotelliinsa. Johannes heräsi siihen, että koputettiin heidän ovelleen. Edeskäypä se oli, joka tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi tavata herraa. Liisakin heräsi siihen ja säikähti hirveästi.
En, vastasi Johannes, en, vaan elää, elää äärettömästi, rajattomasti ja rannattomasti niinkuin pursuu tämä uusi tunne povessani. Liisa loi surumielisen katseen häneen. Elää? virkahti hän hitaasti. Mitä sanot sitten elämäksi? Johannes selitti sen hänelle. Hän tarkoitti elämällä kaikkien mahdollisuuksien toteuttamista. Eikö Liisakin tuntenut niin?
»Kiitoksia, Heikki!» lausui Liisa nauraen ja rupesi nyplimään aliupseerin vyösolkea. Katri ajatteli myös kiittää, vaan eipä ilennyt, kainostutti niin häntä se aliupseeri. Pitihän sitä kuitenkin kiittää, kun Liisakin kiitti, vaan kun se niin ujostutti. Silmäsi ja silmäsi Katri aliupseeria ja aliupseeri katsoi häntä. Viimein niiasi Katri ja lausui: »kiitoksia!» ja kääntyi heti toisaalle katsomaan.
Myyjiä ja ostajia. Oikealla poikia, reput kainalossa, heittävät palloa. Perällä viisukauppias laulelee ja myy sen ohessa arkkiviisuja ympärillä seisoville, joiden joukossa nähdään Liisakin. Katri ja Laura ostavat vasemmalla kaaliksia. Etumaisena eräässä kojussa vasemmalla on Vappu myymässä.
Hän mietti: »Kun sattuisi vielä Anna Liisakin kuolemaan samana päivänä, niin pujottaisi molemmat samaan reikään ... sinne hirren sisään, ja vetäisi hautaan!» Se ajatus häntä huvitti. Tosissaan jatkoi hän, punniten asiaa: »Menisiköhän semmoinen kahden ruumiin pituinen ruumispölkky yhdessä reessä, ilman takarekeä?»
Minkä tähden sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään sukulaisiin? Liisa otti nuhteen todeksi ja vastasi vähän vihaisesti... Mitäs minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin... Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti, hyvähän se oli, että jotain sanoit. Jo leppyi Liisakin... Et vain sinä olisi sitäkään keksinyt ... olla jörötit etkä saanut sanaa suustasi.
HELMI. Sano tädille, että minä en pääse, en mitenkään, kun leivät eivät vielä ole uunissakaan. RIIKKA. Saattaahan se Liisakin ne paistaa. LIISA. Ooho? Vai minä ne ottaisin vastuulleni? En ensinkään, liputa vaan tiehesi siitä. RIIKKA. Te ette sitten tule? HELMI. En. LIISA. Ei pääse leipomiselta. Johan sen kuulit. RIIKKA. Mutta saatte te taaskin toria, jahka vieraat ovat menneet.
Monet päreet olikin valmiiksi hakattu ja odottivat vain tulitikkuja, ja kohta leimusi tuli ja liedellä porisi nokinen kahvipannu. Iloisena myönteli Anna Liisakin: »No Kenosestahan näkyy todellakin se turva tulleen!
Täytyikö hänen asettaa Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon? Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle. Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet koskaan merkinneet mitään Johannekselle.