United States or San Marino ? Vote for the TOP Country of the Week !
Olen jossakin lukenut, että vanhimmat enkelit Jumalan istuimen edessä näyttävät nuoremmilta. Koko pitkän yön ja monta pitkää yötä istui Kor lukien eno Simisterin kuolinvuoteen vieressä. Sitten tuli loppu. Alhaalta puodista kuului kellojen napsutus; tätä kuunnellessa levisi juhlallinen hymy enoni kasvoille ja jos mielin puhua tai liikahtaa, viittasi hän minulle olemaan hiljaa.
Seppä nousi ja oli jo vähällä totella tyttöä, mutta Jumala kai hänet siitä esti: seppä otti ja teki ristin merkin... Ja niin, kuulehan, oli vaikea tehdä ristin merkkiä: käsi, sanoo, oli kuin kivettynyt, ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ei mitenkään... Ei hullumpaa... Mutta annas kun vaan oli tehnyt ristin merkin, niin, tiedättenkös, samassa lakkasi metsän impi nauramasta ja purskahtaa äkkiä itkuun... Siinä hän itkee kallottelee ja kyyneleitä hivuksillansa pyyhkii, ja hivukset, kuulehan, olivat sillä vehreät, kuin pellolla pellava.
Epäröiden vilkaisee hän vielä naisten puolelle ja nekin häntä katselevat, yksin papin silmät eivät häntä tarkkaa, ne kun kohti taivasta ovat tähdättyinä. Esa liikahtaa, luo huimasti katseensa ympäri huonetta, tahtoen välinpitämättömyyttä osoittaa. Sitten hän asettaa suupieleensä pilkkahymyn, tahtoo sen näyttää kaikille ja astuu kiirehtimättä, hyvin vitkalleen ulos.
Waan tämä oli hywin lyhyt, sillä hän rupesi taas walkemaan, nähtyään sotilaiden menewän puutarhaan. Hän ei tohtinut kuitenkaan liikahtaa, peljäten woiwansa jollakin tawalla herättää sotilaiden epäluuloa. Mutta kauhistus kuwausi hänen kaswoillensa, kun hän huomasi, että sotilaat oliwat tehneet mustan pilkun raidan oksalla riippuwaan waatteesen. "Jokohan he oliwat mitä keksineet?" arweli hän.
Nuo mitä tietää Nuo herrattomat, hurmehiset miekat Keskellä tätä rauhan majaa? Oi, kalvaana! Ken vielä? Mitä? Paris? Ja veriss' aivan? Mikä turman hetki On syynä muutokseen näin kauheaan? Vaiti Julia liikahtaa. JULIA. Oi, lohdun tuoja! Miss' on puolisoni? Miss' itse olin oleva, sen muistan, Ja siellä olenkin. Mut Romeoni? LORENZO. Melua kuulen.
Silmänräpäys täysikuun pilkahdus pilven alta ja sen kalpean valon äkkitulvahdus kedolle, tuulen hohahdus pihlajan kuivuneissa lehdissä ja kyyneleisten silmien värähdys tyttö oli riistäytynyt irti ja juoksi pois. Hän seisoi pitkän aikaa huumautuneena, voimatta paikaltaan liikahtaa.
Minun pirttiäni ei revitä! karjaisee hän ja tempaa aidaksen pistekodastaan. Tehkää tehtävänne! komentaa insinööri miehilleen. Pois seiväs! ärjäisee vallesmanni. Vaan miehet epäröivät... Vai te pelkäätte, repaleet, yhtä miestä! Ylös katolle, tai minä erotan jok'ikisen työstäni! huutaa taas insinööri. Ja minä isken mäsäksi jok'ikisen, joka uskaltaa liikahtaa...
Tuo hieno, hyvin muodostunut käsi, jota hän niin usein oli ajatuksissaan suudellut, oli nyt vihdoinkin tuossa hänen polvellaan, mihin hän intohimoisilla, haaveellisilla ajatuksillaan oli pakoittanut sen. Hän katseli koko ajan kättä. Oi, jospa hän saisi tarttua siihen ja painaa sen sydäntään vasten! Mutta hän uskalsi tuskin hengittääkään, saati sitten liikahtaa, pelosta että unelma katoaisi.
Varmaankin tuo mielipuoli jo meni murhamiehiään vastaan ja ovi oli kauhean raskas eikä ollut liikahtaa eikä väistyä.
Oiti! Kuollut on hän. Hän Cassion surmast' ehkä tiedon tuopi; Suur' oli melu. Haa! Ei liikahdusta? Kuin hauta vait! Avaanko? Mikä paras? Hän, luulen, liikahtaa: ei. Mikä paras? Jos avaan hälle, puhuttelee varmaan Hän vaimoani. Vaimoani! Ketä? Mun vaimoni! Vaimoa ei mulla! Oo, tuskallista! Mikä tuhon hetki!