Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. heinäkuuta 2025
Suojassa myrskyiltä, etelään päin avonaisen vuoren rinteen juuressa, lekotti päivänpaisteessa pieni tasanko, pyhä lehto, johon joku vuoren hyvä haltija on istuttanut puuta ja pensasta ja niitä siinä hoitanut viihtymään ja ylenemään. Nurmikko keskellä, jossa siellä täillä koivuja, leppiä ja kukkivia pihlajia. Nurmikon ympärillä totisia kuusia ja käyriä honkia, ikihonkia, kasvavia ja kuivaneita.
Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaankaaren takaisten luo.
Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää, vuoroin vaahtopäänä kuohuu, kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää ja käet kukkuu, ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa täydentävät.
A. Oksanen. Syksytoiveita. Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Tuossa oli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin istunut kerran kannel polvillani. Joskus hyvin kauan sitten. Parempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot. Mutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin tehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen!
Kotipitäjässäni Iisalmessa on Vieremän joki, joka useita kilometriä pitkänä, lehto- ja luhtarantaisena mutkittelee Vieremänjärvestä Iijärveen. Sen niskassa on honkia kasvava komeaniminen Kyrönmäen niemi, jonka juuressa on Vieremän pappila, missä vietin ne poikavuodet, jolloin kalastus- ja metsästysvaistot ensiksi heräävät. Joki oli siihen aikaan hyvin kalarikas ja varsinkin kuulu säyneistään.
Ennen lähtöä täältä ne tähkii, heitii ja keltyy, kaunistuin yhä, kauneinnaan toki kaivatessamme. Tuossapa, missä jo luo havupuut hämyn varjoa meihin, Sirkkujen lehto on, siell' esikoiset näet kevähällä, oksilla armastain tahi latvass' ylvinä laulain, kuin olis niiden vuoks vain aamu ja aurinko luotu. Silloin luo minä hiivin ja paadelle paulani lasken, riennän ja nuoran viereen kyyryhyn käyn.
Anna oli orpo. Hänen vanhempansa olivat asuneet samassa pitäjässä missä Hovilainenkin ennen. Isä oli talonpoika huonolla, hallaperäisellä tilalla. Katovuosi 67 köyhdytti hänet peräti ja saatti velkoihin. Mutta Iisu Lehto ei valittanut.
Kaikki muutkin parit menevät »kävelemään», ja pian kuhisee läheinen lehto täynnä asukkaita. Joka kallionkieleke elää, ja joka puun juuressa kuiskutellaan ja nauretaan, hihitetään. Ja siksi istuu Antti nyt alakuloisena, melkein synkkämielisenä, kaivelee kepillään maata ja tahtoo lähteä pois. Hän on kuin olisi hän liikaa täällä, hän tuntee itsensä jotenkuten epäonnistuneeksi.
Tääll' on laakso, lehto hellä, Jossa varpunenkin saa
Päivän Sana
Muut Etsivät