Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. kesäkuuta 2025
Silloin sai Leena kertoa tapahtuman, mutta tuskin oli kapteeni sen kuullut, ennenkun hän rajusti nousi huutaen: sinä valehtelet! Mutta kun Leena vapisevalla äänellä vakuutti: en valehtele, en, niin selvisi asia äkkiä, ja Löfving vaipui alas ikäänkuin kuolleena.
Olen ollut siksi hölmistyneenä, etten ole joutunut siunaamaankaan. Kenen luulette nyt syömään joutavan, mutisi Löfving. Paras oli, että jätitte ruoan, se olisi vaan vienyt meiltä aikaa. Hän tiesi, että teidät oli viety tänne ja pyysi saada tavata teitä. Nyt vasta Löfving katsahti tuohon naiseen, joka huomaamattomana oli kuullut kaikki. Vanha, kalpea, tuntematon oli tämä nainen.
Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli ärtynyt. Sprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa takin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. Ei vielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.
Majuri Gyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen: »Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä, sillä vasen korvannehan on riekaleina?» Sivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että kaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut korvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.
Ja ehkä tulen hänen vaimokseen, vaikka Martti on Löfvingin poika ja minä Sprengtportin tytär. Se on toista. Löfving oli silmillään seurannut kumpaakin, ja nyt ryhtyi hän puheeseen: Jumala kerran maksaa isällenne sen, minkä hän on minulle tehnyt, kasvattamalla poikani mieheksi.
Herrojen kehnouden tähden karkasivat miehet viime sodassa, mutta kun Lybecker vihdoin kutsuttiin pois ja Armfelt sai päällikkyyden, kuka muu silloin kokosi miehet armeijaan kuin Löfving? Armfelt taisteli kuin mies, mutta kaikki oli jo myöhäistä. Meidän rykmenttimme marssivat Ruotsiin, ja kuka vaan pääsi meni samaa tietä, kaikki paitsi Löfving ja hänen kivekkäänsä.
Majurinrouva Sprengtport oli jättänyt miehensä lähteäksensä noutamaan pientä Yrjö Maunua torpasta, mutta oli luvannut pian palata. Löfving ja Martti olivat niinikään lähteneet. Ensin tuli heidän haudata kuolleet vihittyyn maahan ja sitten samoilla kootaksensa, jos mahdollista, Wrangelin armeijan sirpaleita, semminkin onnettomia suomalaisia.
Jos Löfving teidän ylkänänne olisi juossut pakoon, jättäen kaikki sattuman nojaan, olisitteko sittenkin hänen? Kapteeninrouva ei vastannut, eikä Marikaan puhunut sen enempää, vaan purskahti itkuun. Semmoisissa oloissa eteni syksy. Oltiin jo Marraskuun puolivälissä.
Sitä kai te majuri ette kuitenkaan tee? keskeytti Löfving melkein rukoillen. En, Löfving hyvä, sitä en tee. Et ole sinä enkä minä pitänyt kotimaata majatalona, josta vihdoin ainiaaksi juoksemme. Siperia opetti minulle, että Suomesta olen tullut ja Suomeen täytyy minun palata.
Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt oman itseni tähden ja hänen tähtensä, joka lepää maan povessa. Hänen tähtensä olen tännekin tullut, ja nyt tahdon kiittää ja siunata teitä kaiken sen edestä mitä olette Martille tehnyt, sillä hän oli minun poikani eikä teidän. Valehtelette! kirkasi Löfving ponnahtaen ylös, silmät raivokkaasti pyörien.
Päivän Sana
Muut Etsivät