United States or Brazil ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja uhrielukat talutetaan, nuora-aitauksen takaa esiin. Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen.
Kiipee ylös vuoren rinnettä, laskeutuu alas, kulkee poikki ja pitkin, mutta kun aamu koittaa, seisoo hän avonaisella vuoren laella, suuren koivun alla, jonka tuntee kotoisen uhrivuoren laeksi, ja tuolla alempana näkyy Panula, ja siellä haukahtelee koira. Tapion hirveä oli hän tietämättään ajanut sitä tappaakseen, ja pyhälle vuorelle oli se hänet kuljettanut.
Vihdoin jyskyi eräänä heinäkuun iltana puun juurella kirves; jyskyi, jyskyi, kunnes pihanurmelle kukistui kesäinen koivu. Loisväki siitä korjasi lehvät ja kirvesmies valkean tuohen riisti. Suruisna kallisteli räystäällä päätään kotipääsky, sillä ei ojentanut enää oksiansa puu kesälinnun levähdellä, liverrellä. Simo. Totuutta saarnasi puun suruinen tarina. Mikä oli koivun, sepä Koivulan kohtalo.
Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin ja jonka päällä ne paistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat, mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä istuttiin käräjätkin.
Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt, ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa sylissä. «Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!« Se oli vanha parooni, joka näin puhui.
Sinä et kuule, kuinka yöjuna, syyspimeässä käheästi viheltäen, nyt rientää sivu, huutaen: ei mitään rauhaa, ei mitään lepoa, ei mitään kotia! Koivun rungossa Oli kesäisen kaunis ilta alussa syyskuuta vuonna 1860.
Ja se on kuitenkin minusta kaunista, kalamiehen kaunista, kaikki koskimaailman ihanuus, Imatran ja Vallinkosken veroinen, yhteen koottuna, sillä minulla on taas lohi ongessa eikä ole pelkoa, että se pääsee ja minä saan sen ottaa tuossa tuon riippuoksaisen koivun ja sen vieressä seisovan haavan alla, ainoain, jotka venäläiset säästivät ties mistä strategisista syistä.
Oisin mie mokoman saanut Mäellenki mentyäni, Kannoille karattuani; Saanut hongista salolta, Kantoloista kaskimaalta, Löynnyt tieltä tervaskannon, Leppäpökkelön lehosta Suu kivestä, pää savesta, Silmät kuivista sysistä, Turpa tuuran taittumasta, Parta naavoista pahoista, Korvat koivun pahkuloista, Jalat koivun konkelosta, Varsi puista vaivaisista, Muu ruumis lahosta puusta. Itse hullu hukkasime.
"Entä kuolet koivun alle, Puun sorian sortumille?" "Pistäyn mä puun rakohon, Koen mennä maan rakohon." "Entä nälkäki tulevi; Mitä siellä syöäksesi?" "Syön mä koivun kuoruisia, Puren haavan kettusia." "Entä turpuvi mahasi, Vatsa paisuvi pahaksi?" "Puhkasen ma puikkosella, Tärähytän tähkäsellä. "Entäkun veri tulevi?" "Veren tulla'ki pitävi." "Entäkun kivistelevi?" "Voitelen ma voikkosella."
Hän meni lähemmäksi ja ojensi jo kätensä heittoon, kun hän viimeinkin huomasi, että koivun latvassa oli vaan teeren kuva. Ja hän muistaa, kuinka naapurin miehet talvella juuri näillä tienoilla olivat olleet teeriä ampumassa. He olivat jättäneet käyttämänsä kuvan koivun latvaan. Kyöstiä suututti ja hävetti, hän sylkäsikin nolon mielialansa osoitteeksi.