Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. kesäkuuta 2025
JUHANI. Ei koita se päivä, jona Jukolan pojat, niskat kyyryssä kuin variksen-poikaset istuvat häpeän mustassa puussa ja kuulevat ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset.
Vihdoin katkaisi vanha mies äänettömyyden ja sanoi: Näetkös tuota koiraa tuossa? Se on uskollinen luontokappale, hän seuraa aina isäntäänsä, kuhun hän menee. Kyllä näen, sanoin minä. Ei ihminen ole niin uskollinen kuin koita, vaan kuinkas luulet? En tiedä, vastasin minä. Mutta muutamat koirat ovat hyvin vihaisia, ne pian purevat, sanoin vielä lisäksi.
Läpi ruumiin käy jo hyinen halla, Tähdet kirkkaat kiiluu taivahalla, Väristys käy pitkin selkäpiitä, Jalat jäykkyy, koht' ei voimat riitä. Vielä hiukan kestä, lapsikulta, Kartanosta tuikkaahan jo tulta, Koita ponnistaa sä vielä hetki, Niin jo päättyis sulta kurja retki!
Vastasi vankkumaton, jalo Hektor, heiluvaharja: "Suull' älä peljättää mua koita sa, Peleun poika, kuin mitä arkaa lasta! Jos mielisin, itsekin voisin vastata lausein pilkkaavin sekä kerskaten haastaa. Sankari suur' olet, tiedän sen, vedä sulle en vertaa.
Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa? Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; Talven kahleet katkeavat heltehestä auringon, Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan!
Ellei se koita, ei tarvitse hänenkään tänne tulla. Mutta se on koittava. Ja silloin, ainakin silloin, astuu ihan Lindhin eteen, jos ei jo ennen, kun ulkonainen vihollinen on voitettu, saavat tuomionsa myöskin ne, jotka kavalsivat maansa ja turmelivat kansansa, ja se tuomio on kuolema! Lähtee. LINDH. Pyydän, odottakaa hiukan. Olkaa hyvä. Antaa hänelle saamansa kirjeen kuoren.
Piiat raiskaa, poiat ryöstää, viepi sotaan viimeisetki, tiloiltansa toiset syöstää; eikä koita koston hetki.» Nevalainen kuokki, kaatoi niinkuin ennen kaskeansa; kauan rauhallisna raatoi, tuumi: »Turhaan nurkuu kansa. Käypä laatuun elää täällä, onpa herra herrallaki: vaikk' on voudit vallan päällä, luja meill' on Ruotsin laki,» Katso, kasvaa kansan nurku: »Emme enää kestä tätä.
Sa kunnioittavainen ryhti ota, ett' ylös meidät suvaitseis hän päästää; tää päivä, muista, uudestaan ei koita.» Ma olin tottunut jo neuvoihinsa, hukata ettei aikaa saanut; siksi sanansa heti oli selvät mulle. Läheni meitä nyt tuo luotu kaunis valkeissa vaatteissa, ja kasvoiltansa hän oli kuin on hohde aamutähden. Sylinsä aukas hän ja aukas siivet ja sanoi: »Tulkaa!
Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita, korpin tuiottavat silmät tunki sydänsopukkaan, Seikkoja vain mietin noita, päätäni en nostaa koita, painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan; oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan, *hän* nyt paina milloinkaan!
Kaikk' on siinä, kuinka Sit' aatellaan. Noin ei käy miehen surra. Jos onni vihamiehemme on, olet Sä onnenlaps, sill' ystäväs on suru. Sen voima ota henkes palvelukseen Ja koita unohtaa! Unohtaa, mitä? Mitätön tunne. Voi, kuink' ootte hyvä! Ha! ha! kuin helppoa on olla hyvä. Tuon miehen muutoksess' on jotain kummaa Ja luonnotonta, jot' en ymmärrä.
Päivän Sana
Muut Etsivät