United States or Belize ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti vihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin, mutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään varjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula, riuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi kiven takana seisovaa sotamiestä.
Huolimatta kaikista vastaväitteistä ja vakuutuksista, että haava oli aivan mitätön, pakoitettiin Durward hyppäämään hevosen selästä alas, istahtamaan läheiselle kivelle ja riisumaan kypärän päästänsä.
Erkki antoi huivin, jonka Jussi oli ostanut, ja teki poislähtöä. Kielteli Susanna kahville, sillä nyt hän vasta muisti, mutta matkamiehet eivät joutaneet odottamaan. Rantaan saattoi Susanna matkalaisia ja istuutui kivelle katsomaan heidän lähtöään toisilla tunteilla kuin menomatkalla. Ja kun vene katosi näkyvistä, purkausi häneltä itku. Suri Susanna entistä palveluskumppaniaan.
»Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan Eevin viereen. »Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään. »Mistäpä minä. Näytä pois!» »Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.» »Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?» »Mitenkäs muutoin?»
»Istahtakaa sitten tälle kivelle ja tointukaa», sanoi Durward; »minä tulen heti takaisin.» »Kenenkä puolella te olette?» kysyi pormestari yhä pidättäen häntä. »Ranskan, Ranskan!» vastasi Qventin pyrkien pois. »Mitä! minun vilkas, nuori jousimieheni!» ihmetteli arvoisa pormestari. »Ei, koska onni on saattanut ystävän tänä hirmunyönä luokseni, niin enpä siitä nyt enää aio luopua.
Täsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan kartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki ilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää sydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla olevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan tyynnyttääkseen itseänsä.
Ne on kolme Hiiden neittä, riisuit sulkansa kivelle, menit merta kylpemähän; illan ruskossa tulevat, aamun koitossa katoovat. Tuo oli Lippo linnustaja kiven kirjavan takana, katsoi siivet kaunehimmat. Pilvet päivä jo punasi. Nousivat merestä neiet, löyti kaksi lentimensä; kolmas etsi, ei tavannut. Impi itkuhun hyrähti. Lausui Lippo, liukas sulho: "Saanet sulkasi takaisin, antanet minulle suuta."
Kuului silloin huuto Aapon suusta: »kontit seljästämme, mutta pitäkäämme pyssyt!» Niin hän lausui, ja kuusi tuohikonttia kellahti paikalla alas maahan; seitsemäs keikkui vielä Laurin seljässä; hän ei mielinyt sitä hellittää vielä. Vähänpä kuitenkin auttoi tämä keino; sillä yhä likemmäs läheni heitä hirveä töminä ja möry. Mutta kaikui taasen Aapon huulilta surkeasti kiljuva huuto: »Hiidenkivelle, Hiidenkivelle!» Ja tarkoitti hän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. Sitä kohden kiirehtivät nyt veljekset, seisoivat pian sen juurella, ja leimauksina vilkaisivat niin miehet kuin koirat sen harjalle ylös. Kauas tuoksahtivat sammaleet, koska heidän kouransa kaappasivat kiven kulmista kiinni; heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin koskaan ilveksen väärät kynnet. Niin he pelastuivat hirvittävästä kuolemasta, mutta olivatpa olleet lähellä surman nielua. Tuskin olivat he ehtineet kivelle, niin jo temmelsi heidän ympärillään juhtalauma, myristen ja kuopien maata. Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli melkein neliskulmainen, syllän korkea kallionkappale, ja seisoi korvessa noin kolme sataa askelta ahon reunalta. Siinä nyt istuivat veljekset, hikoen ja puhaltaen peloittavasti, juostuansa kiukkuisen kuoleman edestä.
Mutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla astuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja rohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan.
Mutta hetkisen vain sai hän näin rauhassa istua, sillä palvelija tuli sisälle, ilmoittaen, että ulkona oli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle kumoon ja loukannut itsensä niin, ettei hän nyt voinut edemmäksi mennä, vaan pyysi päästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän toipuisi.