United States or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta yht'äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa keralla ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea kaukaa avarasta maailmasta, nautinto, johonka päästäksemme me toiste mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.
Sun näin, ja ilo silmistäsi se kohta syttyi minuhun. Mun sydämeni vierelläsi koht' oli, itse olin sun. Jo oli rusko, valon tuoja, sun kasvos rakkaat kullannut ja hellyytes mua kohtaan Luoja! sit' toivoin, mut en ansainnut. Jo kevätaamu poies vie mun, ja eron raskas hetki lyö. Sun suudelmissas autuus riemun, sun silmissäsi tuskan yö! Ma lähden kyynel puserrettu sun poskellasi kimaltaa.
Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri toimeliaalla tuulella. GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä?
Polku lahden pohjukasta, puron vartta vastamaata nousu, siinä on lempeä lepikko, tuomilehto tuoksuvainen, viita vipajaa, kaste kimaltaa; polun kaidan kahdenpuolen vesiperhot leijaa, leikkivät sudenkorennot lehdillä pajun ja raidan.
Monen naisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat nähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin lohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa heidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat heidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää? Tahdotteko tulla kirotuiksi?
Vihamiesten joukko päällemme karkaa, Kelvoton sodasta pakenee arka, Jättää aseens', saaliins', henkens', Vihamies voittaa, viepi tiehens'. Surkea suruttomuus, surkea suruttomuus! Herätkää ylös, te isänmaan lapset, Pukekaa yllenne sota-aseet! Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa nouskaa! Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi! Aika on tullut, päivä nyt koittaa, Voiton päivä jo kimaltaa.
Vaikk' oisin tiellä silminnän, Hänt' en näe kumminkaan. Välissä vett' on, vuorelaa Ja kangas honkineen; Meit' aamu, ilta erottaa, Ehk' yökin varjoineen. Aamu. Koi jo ruskopiskuloilla Idän pilvet kirjoaa, Pensaill', lehti-silmikoilla Kastehelmet kimaltaa. Ilovirttä linnut raikuu, Puusta puuhun lennellen, Tuhat riemun ääntä kaikuu, Vaietessa tuhanten.
Pensasten varjoama lehtokuja oli hänen edessänsä. Vakavin askelin läksi hän sitä myöten astumaan ja tähysti tarkasti molemmille puolille, huvihuonetta löytääksensä. Mutta joka haaralla oli vaan tiheätä viidakkoa, mitään rakennusta ei hän missään huomannut. Mutta tuolta, tuolta kimaltaa keskeltä viidakkoa ikäänkuin kirkas tähti.
Heloittain taivahalla Kimaltaa tähtivyö; Niin kirkkaasti ne loistaa, Kun maass' on musta yö. Mut toinen tähtisarja All' ilmanrannan on, Se tumman kuusimetsän Kätkeytyy varjohon. Asuntoj' autuaitten On tähdet taivasten, Mut tähdet taivaan alla Kotoja rakkauden. Kun rakkaus maassa syntyy, Sanotaan, putoo näin Autuuden maasta tähti Majahan lempiväin. Mut tähteä kas tuolla: On sarjan kirkkain tuo.
Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti, Ylt' ympäriltä kaiku etäältä vastasi. Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa. Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa. Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin, Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin: "Ei asuntoa moista maan päällä avaran! Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean."