Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. marraskuuta 2025
Tiedä, että voin koska tahansa heittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka »semmoiseksi naiseksi.» Martta! Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä olisiko siinä mitään pahaa, ainakaan ei olisi hänen vuoksensa. Kun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua uudestaan itkuun. Kauan, kauan he olivat ääneti.
Hän risut roiskivat tuleen heittää Ja puhaltaa, Ja punaliekit loimuten, Luovat vienoon tenholoistoon Sirot, hehkuvat kasvot Ja hienot, valkeat olkapäät, Jotk' kainosti kurkistaa Hamppupaidasta karkeasta, Ja pienen, näppärän kätösen, Mi liiviä paulaa kiinteämmin Hienon vyötäreen. Mut äkkiä aukee uksi, Ja sisään astuu kulkija öinen.
Taistelu syntyi samalla kentällä, jossa Tanakialaiset muutamia vuosia ennen olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Vihollisten tykit saivat pian meidän rivimme epäjärjestykseen, ja minua suretti suuresti, että minun nyt täytyi lannistua aseilta, jotka itse olin keksinyt ja teettänyt. Kuitenkin pysyivät sotamieheni lujina vihollisen tulta vastaan, kunnes urhea Tompolokoni kaatui tykinluodin lävistämänä. Nyt me käännyimme selin viholliseen ja etsimme turvaa metsästä ja kallionkielien takaa. Itse minä pakenin eräälle vuorelle ja sieltä taas alas toisella puolen olevaan laaksoon. Täällä minä pidätyin ja runsaitten kyynelten vieriessä silmistäni valitin minä, ehkäpä liian myöhäiseenkin, mielettömyyttäni taikka ehkä oikeammin kurjaa ylpeyttäni. Pääni oli niin sekaisin, että minä kokonansa unhotin luotani heittää keisarinkruununi, joka loisti sadoista puhtaista helmistä ja joka helposti saattoi minun pettää. Istuttuani tässä, tuskasta vavisten, noin puolen tuntia, kuulin minä ihmisten ääniä, jotka ylhäällä vuorella etsivät minua kivien loukeroista, vihasta kiljuen kun eivät minua löytäneet saadaksensa kostohimoansa tyydyttää. Minä vilkasin ympärilleni nähdäkseni kätköpaikkaa, johon saattaisin paeta ja havaitsin lähelläni taajan viidakon, jossa kasvoi tammia ja ruusupensaita. Sinne minä riensin ja saavuin kaareilevata polkua myöten eräälle luolalle, jossa hetkeksi pysähdyin tulisesta juoksusta hengästyneenä. Sitte minä kapusin neliryömin eli oikeammin kuin käärme, sisälle tuosta ahtaasta reijästä, joka johti luolaan, ja kun minä havaitsin että tätä luolakäytävätä yhä jatkui pitkälle sisälle päin, vähän kaltaen vaan ei jyrkästi, jatkoin minä konttaamistani. Mutta minä tuskin olin ehtinyt sataa askelta ennenkun minä putosin alas erästä jyrkkää vuorenseinämää myöten, enkä saapunutkaan minkäänlaiseen pohjaan vaan putosin yhä syvemmälle hurjaa vauhtia ja pilkkopimeässä varsin kuin alituisessa yössä, kunnes vihdoin rupesin oivaltamaan heikkoa valon kajahdusta, semmoista kuin kuun heikonnettu valo on, kun sitä ohuet pilvet peittävät. Aina sen mukaan kun tämä valo kävi selvemmäksi hiljentyi minun vauhtini, niin että minä vihdoin, vähintäkään vahinkoa itselleni saattamatta jouduin kahden kallion lohkareen väliin ihan niin kuin olisin sukeltanut ylös meren pohjasta.
Pilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa pääkirjoitusta "poroporvarillisuudesta", mutta häntä häiritsi kadulla teikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta yksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli nyt vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään kuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.
Uledi koetti nyt heittää peräköyden Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kanootin kohta sivuun, niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran ruskeiden aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi sen aina vetää takaisin kanoottiin.
Pois ajatus tuo synkkä, Mi suoniin veren milt'ei hyydyttää! Pois moinen epäilys ja heikko usko! Se sairahan on kalvast' elämää! Mut terve kansa, polvi Ja jälkeläinen sankar-isien, Tää kansa, tää, min entismuistot kertoo Ajoista ankarinten vaivojen; Tää kansa, tuhat kertaa Mi talot, templit nouti tuhastaan ja toipui, miss' ei toipunut ois toinen, Ei horjua saa, heittää uskoaan!
Ehkä aalto heittää ruumiini sen rannalle ja auttaa minua pääsemään hautaan sen povessa. Hyvää yötä, Skytte! Jos halveksittekin nyt sanojani, niin vastedes ette kuitenkaan niitä unohda. Minä tahdon nukkua ja uneksia harvoista valoisista muistoistani. Hyvää yötä! Puoleksi hämillään osoittamastaan hempeämielisyydestä Ligelius ojensi Skyttelle kätensä; tämä nousi ja avasi hänelle sylinsä.
Hän mietti jo keinoa, miten pääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä. Mitä te oikeastaan tahdotte? kysyi hän jälleen tyyntyneenä. Miehet katselivat toisiaan. Isäntä on väärässä, sanoi viimein muuan rohkeammista. Isäntä on loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin pellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä. Meri, tule tänne! Meri tuli.
Muuten minä pääasiassa olen samalla kannalla kuin sinäkin. Isäntä heittää lopsautti jalastaan riisutun märän kenkänsä lattialle ja päättävästi sanoi: Niin se on kuin minä sanon.
"Muuten on se hyvin väärin", jatkoi Risto, "että tällä kurjalla lailla petän vanhaa isääni, ei pois nämä koukut pitää heittää, kun vaan nyt pääsisin tästä tyhmästä pulasta. Nykaarlepyyn nimismies sanoi mulle kerran sen muistan Risto, tee mitä muuta hyvänsä, vaan älä tee väärin, älä varasta, älä valehtele! ja se herra sanoi oikein. Kumminkin olen nyt sekä varastanut että valhetellut.
Päivän Sana
Muut Etsivät