Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. heinäkuuta 2025
Tuossa tuli Gunnar korkeana ja tyynenä ja ojensi ystävällisesti hänelle kättä, sanoen: "Hyvää iltaa, Aslak! tuletko ystävänä vai vihollisenako, vävynä vai vieraana Haugeniin tänä yönä?" Aslakin sääret rupesivat vapisemaan, veri nousi hänen kasvoihin, hän puri hampaansa yhteen ja rintansa hengitti raskaasti. Hän katseli hämmästyneenä laattiaan.
Illalla ehtoollisen jälkeen kun Liv luki Raamatusta, istui Aslak aina kaukana, pimeimmässä paikassa, kädet kasvoilla. Gunnar näki sen, hän luuli ettei Aslak tahtonut näyttää kuinka syvästi sanat häneen sattuivat, ja antoi sentähden Aslakin istua rauhassa eikä ollut häntä huomaavinansa.
Aslakin ääni vapisi vihasta. Hän aikoi juosta Livin ohitse, mutta Livin silmät häntä katselivat, nuo luottavaiset, hellät, totiset silmät. "Aslak! Aslak! voitko minua pettää näin", kuuli hän, ja kolkolle kuului ääni, joka sen lausui. Hän häpesi ja jäi seisomaan. Nyt heitti hän kepin myttyineen kivelle ja juoksi Livin luo.
Liv oli aina Aslakin mielessä minne vaan hän kääntyi, vaan ei lapsellisessa ja hymyilevänä, niinkuin muinoin heidän kuiskatessaan yhdessä. Hän oli näkevinänsä Livin totiset suuret silmät, niinkuin sinä iltana, jolloin Liv luki: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!"
Liv nousi puoleksi, nojaten kyynäspäähän, ja pani toisen käsivartensa Aslakin kaulaan, katsellen syvään hänen silmiinsä. "Nyt sun täytyy tulla vihityksi minulle, Aslak", sanoi hän totisesti, "kuuletkos. En ota mitään ruokaa ennenkuin lupaat sen mulle!" Aslak pudisti hänen kättään. "Minä lupaan sen", sanoi hän.
Hän tunsi että tämä oli totta. Hän tahtoi tukehduttaa omantunnon ääntä, vaan se ei onnistunut. Liv oli luottanut häneen, oli täydellisesti antaunut hänen valtaansa, katsomatta taaksensa, ja hän oli tullut noin palkituksi. Tämä poltti Aslakin sydäntä. Missä hän nyt kulkee? Istuu kenties turvatonna tien varrella jossakin, kiroten sitä päivää, jolloin Aslak astui hänen isänsä tupaan.
Vai etkö luule nähneeni Aslakin usein hyppäävän ikkunasta ulos, peläten herättävänsä Gunnarin, joka nukkui tuvassa, ja hiipivän luhdille, missä sinun kamarisi oli? Ethän tee mitään muuta, kuin kaikki muut tytöt kylässä, arvelet sä. Hyvin mahdollista, mutta tuota Aslak on sulle opettanut. Eikö Gunnar vieläkään tiedä mitään.
Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli; ja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, mutta yhä istui Thorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta mahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas penkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti nousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta joka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa kohottautua paikaltaan. "Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa ylös?" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki, muistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko tytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä esiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen näköisenä alas jälleen. Lukkari astui esiin ja pappikin vielä kerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa vaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo, jossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui ulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä kumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä piti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan: mutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen. "Anna minun olla!" sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole kirkossa ollut," sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään päälle. "Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä on," sanoi Sæmund. Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen. He lähtivät yhdessä ulos, vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt. Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta. Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään. "Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene syrjään, sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi tyttö: "Hyi!" "Mintähden sanot hyi?" "Sinä olet tapellut kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, hyi!" "Niin, mutta siitä on jo niin pitkä aika!" Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen kuluttua: "Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" "Niin olen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" "Niin... Minä olen aina kuullut, että sinä olisit niin kiltti poika." "Enpä, tuo ei ole totta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. "En milloinkaan ole kuullut..." sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen lyöden, "äiti, äiti! hän sanoo..." "Vaiti ja mene syrjään," joutui hänelle sieltä vastaan, hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan ja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä olen aina kuullut, että sinä olet niin kiltti," sanoi Thorbjörn. "Niin toisinaan, koska olen lukenut," vastasi tyttö... "Onko siinä perää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja, kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen toisen jalkansa eteen aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin tekevän. "
"Kuinka hyvä sinä olet", sanoi hän katsellen häntä, "sinä voit rukoilla puolestani, niin saan kyllä nukkua". Kun Liv astui tupaan, istui Gunnar veistelemässä lusikkaa. Hän seurasi tytärtänsä silmillään kunnes hän oli päässyt kaapin luo ja pannut Raamatun hyllylle. "Sinä olit kauan Aslakin luona tänä iltana", sanoi hän. "Olen lukenut hänelle", vastasi Liv. "Vai niin, vai hän pyysi sinua lukemaan.
"Aslak onko Aslak täällä?" kysyi hän ikäänkuin peloissaan. Aslak tarttui hänen käteensä. Silloin syöksivät minun päälleni, mutta minä löin vastaan, kunnes vierin alas. Poikani ei ole myynyt itseänsä Burolle". Aslakin veri rupesi kuohumaan, mutta hän ei liikahtanut paikasta. Guro makasi mutisemassa itsekseen: "poikani on pulska ja rohkea, hän ei ole häväissyt sukuansa.
Päivän Sana
Muut Etsivät