Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. heinäkuuta 2025
"Näin täydessä asussa vuottelen; Yövahtia kestävän luulen, Siks' että mä kanunanjyskehen Ja orhien hirnuvan kuulen. "Kun haudalle keisari ratsastaa, Ja huomaan joukkojen ahdon, Niin nousen, ja silloin puolustaa Ma keisarin henkeä tahdon!" Nous ylös, knaapi, sukkelaan! Sa ratsus satuloit, Kautt' alhon linnaan Duncanin Sa ajat, minkä voit.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee kukkuloilla... Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä vaeltamaan. KAIKKIVALTA: Mistä? TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä, poikani: minä olen alkanut alhaalta... KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.
Virkki, ja mielellään teki tuon helo-olka jo Here, vannoi, kuin Uni vaati, ja kutsui kuuntelijoiksi kaikki Titaanit nuo, ikihaltiat Tartaron alhon. Vaan kun vannonut noin oli hän, valan ankaran tehnyt, lähtivät tielle, ja taa jäi Lemnos heiltä ja Imbros, pilviin verhoutuin kautt' ilmojen kiitivät joutuin.
Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä seisahdat. Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.
Vei alhon suulle meidät polku kiero, ei jyrkkä eikä tasainenkaan; siinä puolt' alemmaksi painui rotkon seinä. Hopea, kulta, puna-, valkoväri, puu Intian, mi kirkkahasti kiiltää, smaragdi, saatu juuri louhimosta, kaikk' kalvenneet ois eessä kasvein, kukkain, joit' oli täys tää laakso kirjavia, kuin aina pienempänsä suuri voittaa.
Mutta laskenut on päivän loimo, Yö on tullut, taivas pilveen käynyt, Kesä-yösen valon himmentäen. Yösen levolle jo vaipunehet Ovat juhdat pajistohon alhon; Mutta kuorsatenpa aina Tuomo Sammalkiven suojass' uneksuvi; Koski hälle univirttä veisaa. Vielä hetki vierii.
Vei alhon suulle meidät polku kiero, ei jyrkkä eikä tasainenkaan; siinä puolt' alemmaksi painui rotkon seinä. Hopea, kulta, puna-, valkoväri, puu Intian, mi kirkkahasti kiiltää, smaragdi, saatu juuri louhimosta, kaikk' kalvenneet ois eessä kasvein, kukkain, joit' oli täys tää laakso kirjavia, kuin aina pienempänsä suuri voittaa.
Tuskin me päästiin, keveästi hän, ma hänen avulla, järkäleeltä järkäleelle. Ja ellei rinne tässä ollut oisi lyhyempi toisen rannan reunaa, ehkä mun, vaikk' ei häntä, voittanut ois taival. Mut koska koko Malebolge viettää alimman alhon suuta kohti, johtuu näin kuilun kunkin asemasta, että ylempi sen on toinen seinä, toinen alempi: huipulle siks vihdoin tultiin, min viime paasi ulos pistää. Tuonne
Hän vasempaan nyt askeleemme johti; jätimme muurin, kohti keskipaikkaa tään piirin käyden, tietä laaksoon viepää, min katku inhoa jo kaukaa nosti. Yhdestoista laulu Nyt törmän jyrkän ulkoreunaa kiertäin, kiviä, piirin muotoon muovattuja, tulimme luokse vielä vaivatumpain. Tuon alhon kauhistava katku meidät pakotti siellä suojaa etsimähän, sen saimme takaa erään suuren haudan,
Ja konsa taivahalle nousee puhdas kuu Sydäntä viihdyttäin, niin vuoren-seinämiltä Ja alhon lehtoloista liitelee Hopeiset haamut entis-aian luoksein Ja aatelmaini ankaruutta lientää. Täydellisyytt' ei ihmiselle suotu Sen tunnen nyt. Tään ylhäis-onnen myötä, Mi luontelee mua taivon jumaloihin, Sain sulta kumppalin, jot' ilman en Mä enää olla voi, vaikk' kylmä rietas Omissa silmissäin mua halventaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät