United States or Azerbaijan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sen termän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi häneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat valkeaa jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen, alkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä maittavaa suurusta nuoleksia.
Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri ihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun Anttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat ovien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin sitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä, nähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei siellä ollut.
Mutta katto olikin siksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa ja horjahti, horjahti ensin toisanne päin, mutta kampesi sitten ruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi pitkäkseen jauhohinkaloon. Tähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli viimeistä hyvää itselleen toivonut.
Tämmöisiä pihinäpuheita niitä kuitenkin pidettiin aika usein, melkein joka kerta kuin Aaposta puhe tuli, ja sitäpä tytöt taas suhisivat tuolla karsinan hämärässä. Sipolan pienin piika, Tiina nimeltään, tiesi nimittäin kertoa uutisen, jota ei millään lailla voinut itseään varten säästää.
Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään juoksivat he sen, minkä jalat kannattivat, lähimmäisen tienkäänteen suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen, ja sen hän heti kohta pani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.
Sanotaan, että Sipolan ukko oli pannut aarteensa Petäjäjoen taakse ja sille oli pannut semmoisen urkon, että pitää olla vaskinen silta joen yli, ja sitä siltaa myöten pitää noutajan tulla, ennen ei saa nousta. Vaan olipa itselleen tullut rahasta kapela, niin ei ollut tuumaa tulevaa, vaan pitänyt huilata Lappiin kysymään neuvoja... Lappalainen sanonut, että
Mutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa kironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä milloinkaan ollut tehnyt. Sen törmän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi häneen Sipolan pikkukarja.
Juhani Ahon ensimmäiset kertomukset olivat Sipolan Aapon kosioretki ja Siihen aikaan, kun isä lampun osti, joista varsinkin jälkimäinen hauskuudellaan viehätti lukijakuntaa. Näiden jälkeen nostivat huomiota Muuan markkinamies, kansanmiehen surullinen elämäkerta, ja leikillisyydessään verraton kuvaus Rautatie, niinkuin myös Papin tytär, jossa esitellään nuoren tytön henkistä riutumista ahtaissa kotioloissa. Viimeksi-mainitussa teoksessa Aho jo täydellisesti astuu uuden realismin polkuja; sama suunta ilmaantuu vielä muutamissa pienissä kertomuksissa (Hellmannin herra y. m.) ja yltyy korkeimmilleen novelleissa Helsinkiin ja Yksin. Mutta jälkimäisessä, jonka hän kirjoitti käytyänsä Pariisissa ja siellä lähemmin tutustuttuansa ranskalaiseen kirjallisuuteen, esiintyy samalla ensi kerran se sorea, taiteellinen kertomistapa, joka siitä asti on jäänyt Ahon teosten tunnusmerkiksi. Tästälähin myös romantinen tunteiden kuvailu saa yhä laajemman alan Ahon kirjailijatoimessa. Suurta suosiota ovat hänen teoksistaan saavuttaneet nuo lyhyet, Lastuja nimiset luonnon- ja ihmiselämän-kuvaukset, joita on tullut neljä sarjaa (1891 1899). Erittäin kauniita ovat ne, joihin isänmaalliset tunteet antavat aihetta, niinkuin "Uudisasukas", "Kosteikko, kukkula, saari", "Katajainen kansallisuutemme" y. m. Toisissa tekijä, milloin vakavasti, milloin leikillisesti tai ivallisesti, piirtelee kuvia henkilöistä tai kohtauksia elämästä ("
Annua oli isänsä ankarasti torunut, ja Annun oli täytynyt pyytää Aapolta anteeksi. Aapo oli siitä »sydämen nöyryydestä» niin hyvästynyt, että oli vietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan isossa pirtissä ja vihkimätilaisuudessa oli hän itse toimittanut lukkarin ammattia.
Vähäsen aikaa kuljettuaan, seisottui hän ja kuulosti. "Mika peijakas siellä veisaa vai korvaniko tilliä soivat?" Eipä korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni lähenevä ääni ja pian eroitti kuunteleva mies tutun virren nuotin, tunsi hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan Aapon, omaksi ääneksi.