United States or Togo ? Vote for the TOP Country of the Week !
Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden, nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri Lastuissaan, ikuistanut.
Missä ennen Ahon mökki pienine viljavainioineen sijaitsi, siinä kohosi kohti korkeuksia uhkea huvila, jonka ympärillä rehotti kaunis puutarha. Sievä sannoitettu tie vei petäjikköön, muutaman suuren kiven luo saman kiven, jonka kupeella Aho vainaja vietti kerran yönsä mieli vaipuneena katkeraan suruun. Kiven ympäristö oli kaunistettu kaikella mahdollisella tavalla.
Mutta käytännössä juuri silloinen nuori polvi itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan, jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät, seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin muistuttamista.
Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä.
Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen kauttaan välillisesti Panun kristilliselle papille, joka hänen edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen taiteellisesta mielenkiinnostaan. Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella tapahtunut.
On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa lukkoon menneet ovet hänelle. Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: Lastuja on se uusi taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.
Minna Canthin Anna Liisa, Juhani Ahon Heränneitä, Arvid Järnefeltin Heräämiseni, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa. Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää Arvid Järnefeltin asiaksi.
Vielä ovat hänen Novellinsa, I-II , ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa kirkollisvastainen aikakauslehtensä Vapaita aatteita muistettavat. Minna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin tuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia. Juhani Aho ja Päivälehden piiri.
Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen, sanalla sanoen sen realistisemman katsantokannan tarvetta, jota m.m. Juhani Aho ennen Panuaan suomalaisessa hengen-elämässä edustaa.
Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö. Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren runoilijan itsestään. Tarkemmin sanoen: tunnelmarunoilijan.