Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. kesäkuuta 2025
Pääpaino on kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle, kuinka tuo aihe esitetään. Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi.
Siten hänen tyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus pelasta aina tarinaa pitkäveteisyydestä. Pakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella in medias res, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho tavallisesti.
Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa, syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan korvissaan. Hänen Lastunsa ovat oikea, todellinen Luonnon kirja, oikea, todellinen Maamme-kirja kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho?
Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me katsoa myöskin Margaretassa yhtyneen. Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä.
Panu itse on hänelle turmeltunut nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta, kalevalaista, Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia.
Kuuselassa sanoin löytyvän sitä sorttia kaksi ja oikein aika heiskaleita, mutta että toinen niistä on kihlattu jo monta vuotta sitten, mutta sulhasensa on kuollut sotaan, ja sentähden on tyttöraiska päättänyt lopettaa päivänsä Kyöpelinvuorella santasäkki selässä. Niin selittelin heille asioita, rupesinpa viimein tuumailemaan, olivatkohan kunnon miehiä, ja pois juoksin heistä että aho tömisi.
Koko metsä lemahtelee hyvältä. Joskus tulee matkalla aho, keskellä louhista metsää; siinä on oikein kuuma. Sitten painuu mutkitteleva, korven läpi kuinka vain eteen sattuu oikaistu tie jälleen alemmaksi ... puiden varjoon... Tulee suota. Se huuruaa lämpöä. Polku haipuu ja hukkuu vesilätäkköihin, joista ainoastaan mättäät pistävät esille.
Tässä on meillä sileä aho, ja mitä kantoja on esteeksi, tempaisemme juurineen pois, ja tuolta otamme tarhallemme jatkoa nummen tasaisesta pinnasta. Nyt velisarja kahteen osaan, ja sen puolen miehet, jotka käyvät taistelossa tappiolle, nielkööt ehtoolla juhdan lihaa kymmenen naulaa. TUOMAS. Olkoon sanottu. JUHANI. Kymmenen naulaa, veljet? EERO. Juuri niin!
Muut sanovat, että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja rusottava kaski katolta. En usko. Se on sen Tapion linna. Uskon kaiken siksi, miksi mieleni tekee. Minulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen esine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi vongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa.
Vähän aikaa kuljettuaan on hän yht'äkkiä kuulevinaan tutun kellon kilahduksen ja pysähtyy. Ja kun se kilahtaa toisen kerran, menee hän kohti. Aukeaa pieni aho eteen, jonka hän tuntee samaksi, minkä viime kevännä oli kaskesta polttanut ja pannut ohraksi. Ja sen keskeltä keksii hän seisomassa oman entisen hevosensa.
Päivän Sana
Muut Etsivät