United States or Gambia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan Ristiaallokossa, jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon Yksin-kirjan, Järnefeltin Isänmaan ja Ivalon Aikansa lapsipuolen kanssa se on silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.
Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen vaikutus, nimittäin venäläinen. Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa.
Mutta käytännössä siirtyy Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin silmätikku. Panun jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim.
Kaikki virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen, kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme nähneet esim.
Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me katsoa myöskin Margaretassa yhtyneen. Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä.
Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin Aikansa lapsipuoli, Ahon Yksin-kirjan ja Järnefeltin Isänmaan jälkeen koko Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen todellisuuden-tarkastelu. Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla.
Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija.
Minna Canthin Anna Liisa, Juhani Ahon Heränneitä, Arvid Järnefeltin Heräämiseni, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa. Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää Arvid Järnefeltin asiaksi.
Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina. Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin hän itse sitä nimittää: Heräämiseni.
Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää myös Arvid Järnefeltin Heräämistä. Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?