United States or New Caledonia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ne eivät lakastu aivan pian, katsokaahan, minä en voi kärsiä noita luonnottomia teräslankavihkoja, tässä vihkosessa on jokaisella kukalla oma luonnonvartensa. Magnan silmät kostuivat ja kirkkaita pisaria putoeli kädessään olevalle kukkavihkolle.
Jos olet mun, Ei myrskyt taivahalta näy. Ei ruoho lakastu, Ei lehti kellastu, Ei jäädy aallotkaan, Hymyilee taivas vaan, Ei tule talvi, vaikka näyttää, Vaan kevät sydämeni täyttää, Jos olet mun. Syys lähestyy. Jok' aamu kukat kyynelehtii, Jok' ilta heist' yks surkastuu.
«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu, sillä ne ovat kädellä tehdyt«. Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa vasten.
Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan, jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme tyhjinä maallisista maailmassa.
«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla. Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin. «Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« lisäsi vanha rouva hiljaisella äänellä.
Erämaahan putoava sateenpisara ei kuiva niin äkisti, lehtensä pudottava ruusu ei niin pikaa lakastu. Kaikki vilpistyy tahi luopuu meistä, ja ihaninkin elämä on vaan ikuisen jäähyvästin pitkällistä nyyhkytystä. Jumala vaan on totinen, Jumala vaan on suuri, Jumala vaan on Jumala!
Täällä, etelän puolella, vilkkuu silmä Vegan kaseville kauneuksille, tämän kukoistavan erämaan puutarhoille, lehdoille ja uhkeille hedelmätarhoille, joita koukertelevan Xenilin hopeoitut aallot leikkovat, muodostaen lukemattomia noroja, jotka täytetään vedellä vanhoista Maurilaisista kanavista ja pukevat tienoon vihannuuteen joka ei koskaan lakastu.
Joukolan väki kertaa ensi säkeen. KOUKI. Tullut on Suvannon sulho Kolmen surman suun ovitse: Häätalohon tullessamme Ensi nuoli murroksesta Livahti alatse ratsun; Toinen aitavierustalta Sulhon päällitse suhahti! Kolmas aitojen ohesta Osasi hevosta kohti Ratsun ampui urhon alta. Vielä on elossa Väinö. Laulu mailta ei lakastu. Tuossa urho! H
Loitolla ihmisten ilmoilta, kaukana pohjolassa pauhaavat suurien, mahtavien järvien vedet jäisten holviensa alla; koskien vaahto ei koskaan jäädy, petäjien vihreys ei koskaan lakastu, eivätkä koskaan horju ne harmaat kalliot, joiden välissä virrat pusertuvat kuohuviksi koskiksi.
Nerokas, ihana nainen, jota joku korkea, jalo aate elähyttää, ei koskaan vanhene; ei hän koskaan lakastu. Päin vastoin käy hän ajan kuluessa yhä enemmän viehättäväksi, saadessansa vapaasti ja kokonansa antautua toimelle, joka häntä enin miellyttää, ja monesti pysyy hänen ihanuutensa kauemmin muuttumattomana, kuin perhehuolista ja äidillisistä velvollisuuksista väsyneen emännän ja äidin".