United States or Martinique ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani, Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan; Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, Kultia lähteissään heitellen yli maan, Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; Tuon olen nähnyt, ja siin' useast' olen istunut yöhön,
Hänen kasvonsa olisivat voineet vivahtaa Kuuttaren kasvoihin ainoastaan siinä tapauksessa, että kuuntervaaja olisi onnistunut katalassa aikeessaan. Suoraan sanoen ei hän ollut paljoa valkoisempi kuin se, jonka nimeä hän itse usein tarpeettomastikin sekotti puheesensa.
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta! Tules paian muuttelohon, vaattehen vajehtelohon! Sinull' on rytinen paita, merenvaahtivaippa päällä, tuulen tyttären tekemä, Aallottaren antelema: minä annan liinapaian, panen aivan aivinaisen; se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä. "Ahto, aaltojen isäntä, satahauan hallitsija!
"Mutta voithan käskeä veistää itsesi basalttikiveen kilpa-ajovaunujen ohjaajana." "Olet oikeassa! Sen teenkin." "Sinä annat ihmiskunnalle suuren lahjan." "Egyptissä voin niinikään naida Kuuttaren, joka nyt on leskenä. Silloin minusta tulee tosi jumala." "Ja meille naitat tähtiä. Muodostamme siten uuden tähtisikermän, joka tulee saamaan Neron nimen.
Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä enimmiten mahtoivat olla »Kuuttaren kutomat», hopeat »Päivättären kehreämät».
Silloin karkkosi ihanat immet kaarilta Suomeni taivaan, päättyi kirjat päivyen neien, katkesi Kuuttaren kangas, Ja kautta ilmojen, kautta maan soi valtava valitushuuto: On kuollut Suomen suuri Pan, on kuollut luonnon laulu!
Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään, heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja kimalteli ... kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren kultarihma hopeaisessa yössä. Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen.
Päivän valo ja valkeus levenee hänestä jumalille ja ihmisille siks' että hän, illan tullen, kaukana lännessä taas ajaa alas taivaankannelta ja lähtee levolle kultapalatsiinsa, joka on tuolla loitolla idässä ja jossa hänen puolisonsa ja omaisensa häntä odottavat. Ja nyt on Selenen eli Kuuttaren vuoro taivaalle nousta levittämään hienoa hopea-hohtoaan. Hänen hevosensa ovat valkeat.
Siinä on syvä personallinen tunne liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim. tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen» kuin salon immen »kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,»
Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan kuin kuuntelemaan. Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta. Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.