Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. lokakuuta 2025
Siksi vaan, vesi ett' oli syvänä uomassaan ja että he sillan ainoan ties olevan äärillä maailman. Paul Verlaine Syyskylmässä vanhan puistikon kaks varjoa esiin astunut on. On kuollut ja sammunut katsehensa. He hiljaa kuiskivat toisillensa. Syyskylmässä tuuli suhisee, kaks varjoa menneitä muistelee. Viel' lempemme vanhan muistatkos, sa? Mitä hyvää entisen muistelossa?
Harvoin kyllä joku lintu matkoillansa metsässä hetken levähtää sen oksilla; paljoa kernaammin hän kätkeytyy tuoksuvain lehvien sekaan, jotka niin vastustamattomasti houkuttelevat, viileyttä ja varjoa luvaten.
Varjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka. Kuutamossa kultainen tuon lainehtiipi tukka. Toinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita. »Nimeni on Thorer Hund. Ma matkaan merta, maita. Sota on sorja elämäin ja maani mun on Norja. Kuningasta kuulla voin, en olla toisen orja. Kumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo. Huomis-iltaan hyvästi! Sua sydämeni hartoo.»
Minä olin vaiti ja tyynnytin sykkivää sydäntäni. "Kerran kuudennella hetkellä aurinko paistoi tukahduttavasti lähdin hakemaan varjoa puutarhan viileästä marmoriluolasta. "Kuljin oleander-pensaikon läpi. Siellä hän nukkui ruohopenkillä oikea käsi hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen pään alla, jota vielä koristi aamiaispöydässä otettu asfodelos-seppele.
Näät vaikka rannalta se pohjan näkee, se nää ei syöveriin; on sielläi pohja, vaikk' katsehelta verhoaa sen syvyys. Valoa vain on se, mi ijäisestä seesteestä virtaa, muu on kaikki mustaa ja varjoa tai myrkkyä vain lihan. Nyt kyllin auk' on sulle kätkö, joka elävän oikeuden peitti sulta, tuon, josta kysynyt jo oot niin usein.
Mutta rauhaa en saanut ja vaikka he antoivat minulle anteeksi, niin en itse voinut antaa anteeksi itselleni. En tiedä, johtuuko se esi-isiltäni peritystä pakanallisesta mielestäni, mutta minä en voi hiipiä ristin taakse murhatun varjoa pakoon. En voi uskoa, että minua pelastaa verityöstäni viattoman, ristillä kuolleen Jumalan veri." Hildebrandin kasvoista loisti ilo.
Hän nousi seisoalleen, kumartui vielä kerran minulle ja peräytyi sen jälkeen ruusupensaikkoon päin. Minusta kuului kuin olisi hän itsekseen hiljaa nauranut. Vaan minä pidin kukkaroa nauhoista kiinni; ja maassa oli yltympäriinsä kirkasta päivänpaistetta, minulla kun ei ollut enää varjoa mitään; olin kuin huumauksissa.
Pilkkaava varjo meidän välillämme? Tänä yönä olen sinut löytänyt ensi kerran; minun ja sinun välilläsi elköön olko varjoa, hiljainen, uskollinen vaimoni; sen tähden elkäämme eläkö yhdessä tässä maailmassa. SIGRID. Kuninkaallinen veljeni! Minä näen, ett'et enään tarvitse minua; minä näen, sinä tiedät, mitä tietä sinun tulee vaeltaa.
Hänessä oli kuin olikin neron omituinen viehätys, jota eivät koskaan pienet tahrat voi himmentää ja joka vastustamattomasti vallitsee ihmisiä vastoin heidän tahtoansakin. Mitä kaikkea onkaan sanottu tästä kuninkaasta ja hänen ulkonaisesta esiintymisestään! Kuinka halukkaasti onkaan etsitty pienintäkin varjoa, joka voisi himmentää hänen kuvaansa jälkimaailman silmissä!
Ja hän ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan niin pelkkää valhetta... Paljon niissä on varjoa ja mustaa, eikä niitä ole hauska lukea, mutta sitä on maailmassakin niin paljon ilotonta ja mustaa... Ihminenkin on niin heikko ja kelvoton, eikähän sitä voinut mennä takuuseen mistään, ei itsestään eikä muista.
Päivän Sana
Muut Etsivät