United States or Egypt ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minä katselin uudestaan ja, niin totta kuin taivas on minun ylitseni, minä nä'in laivan purjehtivan merellä ja aurinko valaisi purjemastojen huippuja! Kohta unohdin kokonaan asiani. Minä juoksin minkä jalat kantoivat saaren pohjoispuolelle; kokosin kuivia puita, joita vielä löytyi kyllin, ja sytytin suurimman valkean, minkä vielä olin tehnyt.
Neitsyt Maria oli yhdeksän vuoden vanha, kun hänen äitinsä Anna sanoi hänelle: Mene tätisi Elisabethin luo Bethaniaan ja pyydä takaisin minun kultainen avaimeni, jonka unohdin eilen hänen luokseen. Mutta elä suinkaan hukkaa avainta, sillä se on niin merkillinen avain, että se avaa kaikki sydämet. Neitsyt Maria meni ja oli onnellinen koska oli saanut sellaisen luottamustoimen.
Kun kuuntelijat seuraavana päivänä olivat keräytyneet Sindbadin luo ja ateria oli iloisin mielin nautittu, niin Sindbad alkoi jälleen kertoa: "Elämäni kului niin hupaisesti, että hyvinkin pian unohdin kaikki matkani vaivat. Ostinpa siis jälleen tavaroita ja läksin Bassrahiin, jossa näin suuren laivan.
Minulta ei tullut tuloa ensi kesänä eikä toisenakaan. Täytyy tunnustaa, että unohdin heidät mielestäni. Kerran kotona käydessäni muistelin kysyneeni, kuinka he voivat. »Velkaa on pitänyt tehdä», sain vastaukseksi isältäni. »Ja Annin terveys on ollut huono», lisäsi äitini. Kului joitakuita vuosia. Olin tullut ylioppilaaksi, hankkinut pyssyn ja metsäkoiran ja jäänyt syksyksi maalle.
GRANSKOG: Ei, on jotakin joka jää. KERTTU: Mitä se on? GRANSKOG: Kohtalon laki. Tunnetteko te sen painon, Gertrud? KERTTU: Tunnen. Mutta minä tahdon sen ravistaa hartioiltani. Olemmehan me jälleen kahden. GRANSKOG: Gertrud. Sinä unohdat tuon kolmannen. KERTTU: Niin, niin, minä unohdin kolmannen. Meidän takanamme seisoo harmaja vuori. Näettekö te sen, herra arkkitehti!
PISANIO. On, herra, asunnossani, sama puku, joka hänellä oli yllään, kun hän jätti hyvästi armollisen haltijattareni. CLOTEN. Ensi toimeksesi tuo se puku tänne; se olkoon sinun ensimmäinen toimesi. Mene! PISANIO. Heti paikalla, herra. CLOTEN. "Tapaan sinut Milfordin satamassa!" Unohdin kysyä häneltä yhtä asiaa; panen sen mieleeni toistaiseksi. Juuri siellä, sinä konna, Posthumus, minä sinut tapan.
Mutta tuskin oli hän astunut moniaan askeleen, niin jo huudahti: "Voi, Herran tähden, kun unohdin kaikki kenkäni; ne olivat siellä vuoteen päällä". Ja tuskin oli hän saanut tämän sanoneeksi, niin kopisten lensivät kengät perättäin akkunasta kujalle. "Juokse hiiteen", huusi joku ullakon akkunasta. Syvä oli tuo ääni, mutta Roselin se oli kumminkin.
HANNA. Eikö sinua peloittanut hirveästi? MAIJU. Peloitti alussa. Mutta niin pian kuin tulin näyttämölle ja näin yleisön, oli kaikki kuin pois puhallettuna. Minä unohdin koko maailman ja sain semmoista voimaa ja intoa, että itsekin ihmettelin. Se tuli varmaan siitä, että koko ajan tunsin, kuinka yleisö oli minulle hyväntahtoinen. HANNA. Sinä sen tunsit? MAIJU. Tunsin, selvästi.
No, ja kun sitten kuljin Rantakadulla, unohdin aivan kokonaan, missä olin, ja aloin matkia noita ranskattaria, juuri samassa kun kruununprinssi tuli minua vastaan ja voitteko ajatella, että sensijaan että olisin tervehtinyt häntä, aloin kaakottaa hänelle vasten naamaa, ka ka-ka ka-kaa! Kruununprinssi näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Ja pikku Liisa, ei niin pieni ikänsä kuin kokonsa puolesta, rientää ovelle herra Falkia vastaan, antaa hänelle kättä ja rientää nopeasti puhumaan: »Kah, tekö sitä ... käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin tuohon unohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa peremmälle, tänne...»