United States or Rwanda ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jos hän olisi toivonut, että hänen suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille.
Mut tapa edellinen jättää unhoon niin luonnon rakkauden kuin ylemmänkin, mi luottamuksen erikoisen luopi. Pyörössä pienimmässä siks, miss' istuu Dis itse, missä maailman on keskus, ikuinen tuli polttaa pettureita.» Ma hälle: »Tarkan teet sa mulle selon, oi Mestari, ja selkeästi kuvaat tään kuilun kansoinensa. Mutta virka,
»Ja häntäkin, menneet heikkoudet unhoon, me saamme kiittää vapaudestamme. Ellei häntäkin olisi ollut, jos punaiset olisivat puhkaisseet täällä valkeain rivit, miten olisi maamme käynyt? Olisinko nyt Muttisen omaisuuden ostaja, mies, jonka käsissä se varmaan on karttuva kymmenkertaiseksi, sillä vielä on jäljellä tätä suursodan aikaa? Ei, onnellinen olen vapaudesta. Nyt saa elää, tehdä jotakin. Minä lähden Vienan Karjalaan, koettamaan, ennenkuin saksalaiset sinne joutuvat.
Kerran aika saa, kun pasuunatkin kaikaa, Taivas tähtiryhmät kaikki koolle taikaa, Katoovaisuuden ja tyhjän saaliiks' entää Valtiot, maat sinikorkeuden. Vaan ehk' auringotkin asemiltaan vaipuu, Maamme, niinkuin huoku, sammuu, yöhön haipuu, Unhoon rauenneiden mailmain tuhka lentää, On jalo voittava ainahinen. Leivo.
Ken hetkeks unesta sen ravistaa, hän siitä kunniansa kuulla saa, ja joskin hetki maineeseen sun nostais, sen sadat jalot sielut sulle kostais, kuin hiiret mainettasi jyrsien. Ei suurin nimikään oo ikuinen: kuin tuntilasin hiekka verkalleen sen loisto virtaa unhoon ikuiseen.
Se viestit kukkasjoukkoin, Jotk' yksin janoo, Tuo hoitajattarelleen Ja hoivaa anoo. Mut tuoksuaan se turhaan Luo pielukselle; Hän toisen kukkatarhan Sai sydämelle. Nuo nuoret, raikkaat huulet Vain hehkuu, hymyy, Ja sulosuukot vielä Niiss' salaa lymyy. Oi, armaan syleilyssä Jää unhoon aika, Ja hääyön runoudessa On vanha taika.
Ja valtaa, viisautta, muiston myös, Kautt' aikain elävän, jos suurt' ois työs. Maa viheljäinen, jotain annat, myönnän. Mut epäröi en: luotan' ehtos työnnän! Miks' et sa lausu, mitä kuolemaa Ja ijäisyyttä varten sulta saa? Miks' et sä lausu? Miksi unhoon peittää Pääasian sa tahdot, pois sen heittää? Jo arvaan syys! Jos tuosta muistutat, Niin sankarisi säikkyy rohkeat. Ei!
Kuin kevään riemu yllättää se rinnan ja sitoo sielun kahlein salaisin. Saa siitä maksaa kalliin veren hinnan ja sielun iloks on se kuitenkin. »Kuin aalto mereen, maine unhoon vaipuu on pysyvämpi rinnan luomiskaipuu. Kuin luonnon ihme, joka kevään tuo, se saapuu kerran joka polven luo.
Mut turhat sanat ne häviävät Ja tyhjät tarinat unhoon jäävät, Kuin tuulen saaliiksi tulleet ois, Ne haihtuu ilmahan kaikki pois. Siskomme Ukonjylinä, sinä, joka kuparimaljaasi kokoat pahat sanat, ilkeät, kovat, valheelliset, petolliset, rumat, likaiset, ivaavat ja rakkaudettomat sanat, osoita niille heidän paikkansa!
Kuin sudet raateliaat vie laumast' uuhia taikka vuohia nuoria, kun hajoella sen vuoria pitkin antanut paimen on huolimaton; sudet senpä kun huomaa, raastavat, raatelevat verisuin koht' arkoja noita: riensi akhaijit noin päin iliolaisia; nuopa vain paon parkuvan muistivat, jäi väki urhea unhoon.