Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. kesäkuuta 2025
Elon enkel' Luojan kädell' istuiksen, Alla maa viel' uinui lapsuudessahan; Näki korkuudestaan Korkein suuttuen Ensi synnin siinä nyt jo versovan. Lennä, lausui Herra elon hengellen, Rankaiseppa maata syntiin uupuvaa!
Synkät mielet Ja luonto siunaten sua tervehtiipi! Soi kohta leivot, Pohjan satakielet, Ja ilmass' suihkaa pääsky, sirosiipi! Viel' äsken luonto uinui lumen alla, Jää-arkussansa järven aalto nukkui; Ja kylmät kuurot kulki taivahalla, Ja käki lapsill' etelän vain kukkui.
Vaan nyt sinä haihtunut haave oot, Joka rauhaani häiritset; Miks aina sä eessäni kangastat, Kun sentään sä antau et? En lempeni haavoja lääkitä voi, En, ystävä, koitakkaan; Tosin luulin ne kerran jo kuolleen pois, Nepä hetkisen uinui vaan. KUIN HUOLIVI KUUTAMON KULTAINEN VY
En lempeni haavoja lääkitä voi, en, ystävä, koitakkaan; tosin luulin jo tunteeni kuolleen pois, nepä hetkisen uinui vaan. KUIN HUOLIVI KUUTAMON KULTAINEN VY
Mutta ajatukset olivat kiinni pikku Marian sanoissa. Hän riisui yltään ja pani maata. Uni ei ottanut tullakseen. Mutta runo tuli ja sai hänen mielessään tämän muodon: Hän uinui tyynnä, ja huoneessain on tunto ja rauha nyt uudenlainen. Uus' itsekin oon, en eilinen mies, ja lapsi on varttunut lapsi on nainen.
Tuo tuolla on pappila, tuolta näät Tuomelan kattoja ja täällä on äitini hauta Miks vienosti värähdit sa? Elä pelkää impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät jo kirkkokin jäädä tais. Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.
Miksikä itkin? En minä tiennyt. Itkuni äänt' ei Kuullunna ken Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Hän ymmärsi Arnoldin pienimmätkin viittaukset. Hetkisen kuluttua uinui Valkaman kartano ulkoa nähden talvisen yön varjoissa. Mutta vähän ennen puoliyötä ilmestyi valoa sänkykamariin. Siellä liehtoi yöpuvussaan Arnold. Hänen silmänsä kiiluivat. Sinä kieltäydyt velvollisuuksistasi, hävytön! En, rakas Verner, en, en, kuului itkun sekainen vastaus.
Muisto tuosta iloisesta ja reippaasta naisesta jäi yhä mieleen, kuin utuisen verhon takaa loistavana, vaikkakin päivä päivältä heikosti himmenevänä valona.... Oli sunnuntai aamu helmikuun lopulla. Aurinko teki verkkaan nousuaan, haalevansinervälle taivaalle, kuin hyisen pakkasen tahmetuttamana, joka huokui kylmyyttä kaikkialla. Kaupunki uinui vielä hiljaisuudessaan.
Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan takaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta minä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti, missä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani.
Päivän Sana
Muut Etsivät