Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. kesäkuuta 2025
Koko apea mieleni katosi, en voinut enää koskaan olla suruinen, voin vain kiittää ja ylistää Jumalaa ... niin, minä aloin laulaa, minäkin, ja niin me lauloimme yhdessä, pikku lintuseni ja minä... Mutta eräänä päivänä se vallan vaikeni, mutta ei siksi, että se olisi ollut kuollut, ei, päinvastoin, nyt oli se laulava ja visertelevä enemmän kuin koskaan ennen, vaan siksi, että se oli jättävä sydämeni ja pääsevä ulos maailmaan.
Kuu tanterelle verityön jo paistehensa luo: vesillä yksin neito sous, jo rantaan ehti, maihin nous. Miks, aave rauhaton, sa sait luo tuonen niittomaan? Käy ruumis ruumiilta hän vait ja kyynelehtii vaan. Vait käy kuin varjo, valvahtui jo vanhus, katsoi, kummeksui. Mut vaellusta seuraten ain' yhä hellemmin hymyili silmä suruinen ja miettiväisemmin; jo sydän aavistanut lie, mihinkä kulki neidon tie.
Menen metsähän mäelle, Puhelen Jumalan puille, Haastan haavan lehtyisille, Pakajan pajun vesoille; Ne ei kerro kellenkänä, Kuihkaele kullenkana. Si sula syän suruinen. Suot sulavi, maat valuvi, Ahovieret aukiavi, Kaikki kankahat sulavi, Lätäkötki lämpiävi; Ei sula syän suruinen, Ei valu vajainen rinta.
Hän kääntyi äkisti, ja tosiaan siinä seisoi hän rautalanka- ja puuterinaisen sivulla ja toivotti herroille ystävällisesti terve tuloa... Helena Nikolajevna oli huomattavan kalpea. Entä teidän sisarenne? kysyi hän. Niissä sanoissa oli niin vieno sointu, niin suruinen nuhde, että Hornin oli vaikea olla.
"Raunioille!" keskeytti Bengt, ja hänen äänensä kylmä ylenkatse muuttui kiihkeäksi vihaksi, "sinä siis olet ollut tähän asti ainoastaan onneton? Sinäpä kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia..." "Niin, Bengt, minä olen ollut onneton nainen ... olen ollut niin suruinen ja väsynyt, että vihasin elämää ... sydämeni on vuotanut verta, kunnes verilähteet kuivuivat..."
Runossaan Haihtumaton muisto hän sanoo nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee.
Kyllä aaltoili hänen sydämmessään autuus tiedosta, että häntä joku rakasti, että hän itse rakasti; mutta samalla oli tässä onnellisuudessa jokin himmeä tuskan tunne, suruinen aavistus vastaisista kärsimisistä ja nämä tuskan tunteet kasvoivat, vahvistuivat joka silmänräpäys. Hän olisi mielellään kallistunut nurkkaan ja itkenyt oikein kyllikseen.
Hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, mutta lapset huusivat: »Kertokaa vielä, kertokaa, kertokaa!» ja vanhus jatkoi: »Voisipa riittää ihmisijäksi kertomista siitä, mitä on elettynä, mutta mieleni on suruinen ja minä jätän ennemmin kertomatta.» Mutta lapset huusivat taas: »Kertokaa, kertokaa!»
"Hyvitystä, kunnianloukkaus!" kirkuivat isot ja pienet kukat niin hurjasti, että metsäruusu raukka kovin peljästyneenä vetääntyi aidan ra'osta paikalleen takaisin ja kuuristui entistään alemmaksi siimekseen. Kovin suruinen oli hän nyt.
Hän käy kuin haamu rauhaton kautt' tuonen niittomaan, ruumiita katsoo, vaiti on ja kyynelehtii vaan. Hiljaista hänen käyntiään, sit' ukko katsoo ihmeissään. Mut, kulkeiss' yhä neitosen, hymyilee lempeemmin suruinen silmä vanhuksen ja miettiväisemmin. Sydän se aavistanut lie, mihinkä tytön kävi tie.
Päivän Sana
Muut Etsivät