United States or Belize ? Vote for the TOP Country of the Week !
Siemenet on kukkarossa ... tällä retkellä hakkaan, poltan, vierrän ja kylvän, nuo rinteet kasvavat, vaikka puhtaaseen, ruopimattomaan soraan ripauttakoon.
Oli aika kerran, oli hetki Herran, kun Suomi suureksi suurtui, kun Suomen kansa oli seisaallansa, kun jumaliinsa se juurtui, mut pienet sielut, kaiken kauniin nielut, taas sotkivat meidät soraan, siks näe me emmi, mitä tarvitsemme, mikä onni on vapauden oraan. Yks sentään meille jäi elämän teille: isänmaan, isänmaan pyhä vapaus!
Nyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta venhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin irtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin kohona kerran pari sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella maalla Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla silloin tekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä keskitullosta, ja kokka karahtaa soraan.
Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo silloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä menettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli pitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia sortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden aikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua kukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä aikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät kokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä mihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta epätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa.
Ne olivat maahan vajonneet tai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä pois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä Larssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli jäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi kulma näkyi maanpinnalla.
Liekkuu vielä viime loimu: yksinäisen rinnan riemu. Autuaampi yössä yksin kuin on auringossa kaksin. Haudatahan haaveet sairaat, saapuvat jo juhlavieraat. Uhoo uksen alta routa, elo, raaka niinkuin rauta. Astuu rumuus alle orren, pimeys päähän päreenkarren. Ilma täyttyy inhuudesta, rinta varhaisvanhuudesta. Painuu pää jo polven varaan, sortuu kaikki kaunis soraan.
Sen vaipui jo valta, se sortui jo soraan, tuo maailmanpuu, tuo kansojen kauhu, sen tuhkasta nousevan uuden jo oraan me näämme, mut uhkaa kuin ukkosen pauhu; nuo valtiot uudet jos joutuvat toraan, ne jällehen kasken sen kattavi sauhu, ja jällehen Moskova pettää, ja jälleen me orjia ollaan kuin ennenkin tälleen.
Hehkuen leijut hautasi yllä, Genius! Soraan suistunut sun on mestariluomas, kuolematon! Vaimo. Varro, noudan ruukun juodaksesi. Vaeltaja. Muratti on verhonnut jumalaisen muotos. Kuinka te nousette, nousette tomusta, pylväspari! Ja sinä yksinäinen sisar tuolla, kuinka te kaikki, tumma sammal päänne kiireellä, katsotte kuninkaallisesti kaatuneita siskojanne jaloissanne.
COMINIUS. Näin Rooman hävitätte maata myöten; Perustuksiinsa romahtaa sen katto, Ja kunto, arvo, kaikki soraan peittyy Ja raunioihin. SICINIUS. Surman ansaitsee hän. BRUTUS. Nyt joko säilytämme valtamme. Tai menetämme sen. Siis julki tuomme, Nimessä kansan, jonka valtamiehiks Olemme valitut, ett' äkkisurman Ansaitsee Marcius. SICINIUS. Kiinni mieheen!