United States or Lebanon ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun teidän sielunne silmät ihannellen ovat kiintyneinä siihen kuolemattomain soitonluomain iäti tuoreesen kukkaseppeleesen, joka loisteisena ympäröipi kirkastetun mestarin kuvaa, kun uhkeat ihmekukat "Eyryanthe" ja "Oberon", iäti nuori ruusu "Taika-ampuja", hellästi hymyilevä kevään kielonen "Preciosa", lukemattomat laulelmakukkaset ja muut viehättävät puhjennaiset teitä hurmovat ja ihastuttavat, niin älkää silloin unhottako pientä, vaaleata lumikukkasta, joka niin kainona tuoksuu ja niin arkana piileilee toisten komeain kukkavartaloiden takana!
Ja saatuansa teevadin taas sormihaarukkaan hän jatkoi veikeillen: Vot, sanon sinulle... Kun sinä kerran olet veri verevä ja kuin ruusu, niin... Pussaan... Totisesti illan tullen tulen ja pussaan!... Ymmärrätkö?... Eh? Ja puhemies ehätti vastaamaan: Kuin hän ei ymmärtäisi!... Hän, joka on kuin ruusu... Vot Iivana, ruusu... Sinulle ruusu!
Minä tunsin, ettei heikko hermostoni voisi noita muistoja kestää; kun kerran onneni ruusu kukkatarhasta puuttui, niin mitä voisin entisessä onnelassani nauttia muuta kuin kalvavaa kaihoa ja surua, joka minun olisi kentiesi saattava ennenaikaiseen hautaan. Päätin silloin, etten milloinkaan enään menisi Glasgowiin, välttääkseni onnettomuutta, jota jo olin kylliksi saanut kokea.
Mutta sieväpä hän olikin! Hän oli voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Hänen kätensä olivat lanteilla, ja ruusu oli hänellä hampaiden välissä. Niin hän seisoi siinä täydessä komeudessaan ja halusi nähdä, miltä hän oikein näytti. No, kaikki oli niinkuin olla piti. Hän kyllä saattaisi matkustaa, vaikkapa itse Berliniin.
«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen hyvät ystävät!« «En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. «Kyllä me toisemme tunsimme, vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«. Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita asioita.
Hän puheli, hymyili entistä viehkeämmin, ja se ihana nenä kukoisti sijoillansa kuin kaino ruusu. Oli jo tovit, toiset juteltu, udeltu oli, oli hurskasteltu. Ropotti tupakoi, pyyhki suutansa ja tolkutti muiden mukana. A, vot? kysäisi lopulta Iivana Annushkalta äkkiä, varmuuden vuoksi: Vot, eukko ... niin että tarkoitan... Sinähän se liet se ... Annushka? Mikä Annushka? touhusi tämä.
Iivanan veikeä hymy yhä laajeni. Hän veti pitkään, merkitsevästi: E-eeeeeeeee! Niin, Iivana Ivanovitsh!... Ruusu ja verevä ja... Ruusu... Jei bohu ruusu! Ja hän ihan ryhtyi kertomaan, kehui! Vot Ilja Petrovitshkin ... nikkari tarkoitan... Hänkin kehui ja sanoi, jotta ruusu... Oikea todellinen ruusu vielä.
Min osoa inehmon itkit, sen mehustit särvintäsi, minkä kohtalon kovuutta, sen sulostit suupaloja, alla taivahan sinisen, armo-luojan atrialla." Juoksi, joutui kohin kotia, ei ikinä isonnut Ruusu. Oli kerran mies Oterma, Otermalla veli Katerma, kummallakin nainen nuori.
Veikko: »Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen saisin!» Sisko: »Ota ruusu! Lemmellesi annan ruusun parhaan oma lempi ryösti multa elon ruusut varhaan.» Synkkä on yöhyt ja öiset saaret, tumma on taivon vyö Tummana impeni ihanan kaulan kaartavi kutri-yö. Valkea, puhdas on aallon vaahto harjalla laineiden Valkea mieli on impeni armaan, pulmuni puhtoisen.
Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli. Kuka on hän? Maria, majuri sen ainoa tytär. Ruusu. Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös lesken sisarenpoika Johannes. Rakennuksessa on kaksi kamaria.