United States or Poland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi, mikä Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin, sodanhaluinen kansa, mutta... Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka tahtoivat tapella, tapella, nauraen kuolemalle vasten naamaa. Tappeluviettiä!
»Mutta kun Muttinen näin filosofoi ja huokaili, ja ruikutti, ja valvoi yöt, ja kulki vedet silmissä ja oli kyllästynyt ihmisen elämään, silloin tämä Bongman, niin, ennen nauramani, menetteli kuin elävä ja terve mies, kun syttyy tulipalo tai kun hän joutuu hankalaan rahapulaan: jos ei ole kolikkoa taskussa, millä päivänkin elää, hän hankkii ensi hätään edes jotakin, ja sitten vasta ajattelee suurempia afääreitä.
Pälkähtääpä nyt hänen päähänsä, viimeinkin, miksi rahvas täällä on koko ajan suhtautunut näihin hänen omenatarha-hommiinsa hiukan kuin pilkallisesti. Ja miksi tämän seudun talonpoikaistaloissa ei yleensä näe hedelmäpuita: pakkanen tuhoaa näet ne ainakin joka viideskymmenes vuosi. Hm, ajattelee Muttinen, tämäkin kauneus, ylellisyys on siis meille liikaa. Ja moni muu...
Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin emännöitsijäkin. »No nyt kahvia, onko se valmis?» huudahtaa Tommola. Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa kuistille, niin kellahtaa Tommola siihen vatsalleen, kahvia odottaessaan, piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo hetken selällään, toisen vatsallaan.
Minä ... minä en näe unessa mitään ... ainoastaan tyttöjä ... eh-eh. Mutta kuulehan Muttinen», äännähtää Tommola levottomasti yht'äkkiä, »minä ... minä luulen, että olen sairas...» »Sairas?» kysyy Muttinen. »Niin, ei se illallinen nyt oikein motevasti maistunut. Ja nyt minusta tuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee. Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa!
Kaikkialla pelkää huomaavansa ainoastaan sotaa, kirottua ... ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan vapaaksi ... ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin ... vielä kauheammasta.
Ja ajaa hänet tilalta pois, jos hän ei tottele komennuksia. Pois hänet, Käkriäisen! Joka on pitänyt tätä taloa, Putkinotkoa, jo kuin omanaan. Niin, melkein kuin omanaan, kymmenisen vuotta. Siinä se nyt oli! Koko perhana tuo Muttinen. Herra ja petkuttaja! Oli hänet narrannut, Käkriäisen. Tällä tavalla oli Muttinen Käkriäisen narrannut: Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä Aapeli ostanut tämän tilan.
Ja miettipä hän siinä ylimalkaan muitakin, noiden omenapuiden tavalla hukkaan menneitä elämänsä asioita, luonnon jokapäiväisen ankaruuden hävittämiä. Muttinen seisoskelee parvekkeellaan, keskellä korkeita koivuja, jotka loistavat kevään vaaleutta, kiiltäen täynnä pieniä ja tuoksuvia lehdenalkuja, ja katselee kuolleita omenapuitaan.
Ja nyt me otetaan sitä tervaa mukaan, eh-eh. Ja me urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä. Katso, tällä tavalla! Ja näin on sinun voimisteltava. Tällainen liike se venyttää sitä iskiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä? Hahaa. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama. Mutta nyt me haetaan tervaa ja pitkä nuora.» »Kunhan et aikone hirttää minua?» kysyy Muttinen.
Siksi hän toivoo, että Muttinen julkaisisi niistä runoista sarjan, tai antaisi edes hänelle vähän rahaa niiden painattamiseen ja esiintyisi kirjanlevittäjänä, kun näet kustantajat siellä Helsingissä, jossa Kikka on oleskellut talven, sekä muuallakin ne pakkasivat.