United States or Micronesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei; siitä petoksesta alkaen, vuodesta, jona hän huomasi, ettei Muttinen anna tilaa hänelle, ei hän ollut laajentanut peltojaankaan yhtään. Eikä ruvennut hoitamaan Muttisen kukkia ja pehkoja.
Sen vuoksi hän otti aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan ja rupesi lueskelemaan, hiukan epäillen, olisiko siinä hauskaa. Se hänen oma kirjansa ei ollut vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan Tolstoita. Tommola lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun Muttinen tuli rannalta, hän kohottaa levottomana päätänsä, näyttää koettavan miettiä luettavaansa.
Sehän on miesten asioita, sellainen ... aivotyötä... Mutta kuulkaahan, me Muttisen kanssa menemme nyt pienelle asialle, tulkaa, eikö niin, Muttinen... Niin, herra kirjakauppias, ja kai kustantajani, täällä ovat nyt ne runot. Mennäänkö toiseen huoneeseen? Luen niitä teille. Tässä on yksi, se on parhaita, se alkaa...»
Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, sen matalan mäen takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon rautatielinjan vierelle.
Muttinen muistaa hämärästi ne kaukaiset alkukesän päivät, jolloin hän oli puuhannut lantaa omenapuilleen; lehmänlantaa hän oli koetellut, sitä oli vuokralainen, Juutas Käkriäinen, neuvonut, kujilla palanutta, talven alla seisonutta; sitä hän oli koonnut ja kanniskellut itse, Aapeli Muttinen. Mutta se tärveli, turkkilainen, omenapuita, niin hän oli myöhemmin kylillä kuullut.
Ja on siitä lähtenytkin taskuun, täällä hyödyttyjen muiden säästöjen lisäksi, niin että on passannut elää muhkeasti, kiusallakin, jopa pistää pankkiin, tuskanpäivien varalle. Sillä tavalla Muttinen narrasi Käkriäisen; olisi houkutellut hänet sonnittamaan puitaan, pehkojaan ja kukkiaan, joita Käkriäinen vihaa. Mokomia pimentoja talon lähistöllä!
Lyygia säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä tällä hetkellä, kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. »Katso, Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin», sanoo Muttinen matalasti. »Minä pelkään», vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa kallionseinää.
Ahaa, collodiumia. No, sama se, mutta nyt me ensin tervataan. Katso, näinhän mies tervaa.» »Tervaatko sinä pääsikin?» huudahtaa Muttinen. »Hihii, tukkasi on paksussa tervassa... Ja nyt piehtaroit hiekassa...» »Niin, se on päänahalle hyvää», vastaa Tommola. »Täytyy olla perinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?» »Kun minulla on ainoastaan jalka kipeä», sanoo Muttinen.
Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana törröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas! Olla kuin hän ei olisi minkäänmoinen olento.
Itse hän lupasi hankkia ja kustantaa lisäväkeä, istuttajia ja leikkaajia, mokomien. Käkriäisen oli lisäksi ainoastaan vartioitava ryytimaata lampailta ja jäniksiltä. Ja kotielukkain tähden rakennettava viiden vuoden kuluessa tähän kivinen aita. Ja siinä se Muttinen kyllä on pitänyt sanansa, pelkästään mudan vedosta ja aidan teosta on Käkriäistä tiukannut.