Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa, asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen, Muttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sillä tavalla vain siinä kesää viettäen... Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan laupiaaseen äärettömyyteen.
Mutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes intendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan sielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset pääsisivät kaupunkiin.
Jotakin laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on tullut ja yö lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni kajahtelee metsistä. Mutta silloin Muttinen leikkiä laskien vaientaa hänet, niin suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa. Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle.
Mutta omenapuut seisoivat kaiken muun keskellä mustina, ne olivat kuin kalisevia luurankoja. Otsa kurtussa ja huulet törröllään katseli Aapeli Muttinen ensin niitä. Hän oli harmistunut, sillä hän ajatteli hukkaan menneitä vaivojaan, mitä hänellä oli ollut noista hedelmäpuista.
Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet ... hänen kimppuunsa? Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa... Ja mitäpä hän paremmallakaan, hän, joka ei ole ampunut eläessään muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana... Ei ole hennonut, ei, ei ole viitsinyt. Kiväärit taas räsähtävät. Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä!
Siksi tempaa Käkriäinen nyt puoleksi kiukuissaan ja puoleksi pelästyneenä maasta koholle niin tavattoman ison kiven, että se tuskin mahtuu syliin, ja nostaa sen, sillä hän on väkevä kuin peikko, päänsä päälle, pitelee siinä sitä pitkän aikaa ja tirkistää kiven alta Muttiseen ja nauraa, rohkaisevalla äänellä: »Hähhäh.» Mutta Muttinen ei myhähdäkään, hän kääntyy selin ja menee sisään.
Ja yht'äkkiä hän pelästyy. Ikkuna huvilassa narahtaa ja lentää auki; mutta ehkäpä siellä olikin joku niitä herrasvieraita, häijyjä todistajia? Ei, Muttinen itse se olikin, hän se sieltä nyt ilmestyy punaisessa paidassaan parvekkeelle, koivujen väliin, pitkässä akanpaidassaan. Piruako se näin aikaiseen? vilahtaa Käkriäisen päässä.
Aapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos riisipuuroa edessä. »Häh?» kysyi hän. »Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi mennä tukkoon...» Muttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä pois... Norjaan, Ruotsiin ... sitä hän oli suunnitellut... »Mitä?» kysyi toinen. »Minä komennan sinua sotaan.» »Sotaan?»
Lyygian ääni käy hiljaisemmaksi, hellemmäksi: »Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla vuoren seinässä, pientä, pientä.» Muttinen laskee leikkiä: »Hyst, älä hiisku, lohkareet voivat jopa kuiskauksesta irtautua...» Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin äärettömän laajalta se näyttää yön himmeässä ja tuokion kestävässä hämyssä.
Muttinen mutisee jotakin aurinkokylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja vaseliinista ja uimisesta ja multaurheilusta ja häkäisestä saunasta ja kuhnimisesta ja karhunrasvasta, kun menee hakemaan sairaalle veikolle naukkua.
Päivän Sana
Muut Etsivät