Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. lokakuuta 2025
Ja hän oli, kun akka kehoitteli, kävellyt kysäisemään täältä, että millaiset nuo possakat ja muut ehdot sitten tältä voudilta olisivat. Muttinen vastasi, että paljonkos niitä, tällaisella tilalla. Tällaisella muka: ainoastaan sataviisikymmentä tynnyrinalaa, niin sanoi. Rikas se oli, pakana, jo silloin; tai ei ymmärtänyt maalaisoloja.
Ja armoton on Muttinen Käkriäisen lapsi-raukoillekin; kahdeksan niitä nyt on; niitä pitäisi lykätä kouluun, kengät teetti kerran parille koulua varten, menivät ne kotonakin, nyt ei anna enää kenkiä, rikas ja saita. Mutta kouluun ne pitäisi, etteivät muka ulvoisi täällä kuin sudet, niiden herrasvierasten kuullen. Vaikka yksi heistä, se laulaja Valkki, aina itse vinkuu.
Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen.
Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta. »Pieni Suomi ... ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa... Tulevat uudestaan ... kuitenkin», mutisee Muttinen. »
Ja sitten Muttinen nurisi, että Käkriäisen tuvan ikkunat olivat menneet rikki ja paikatut päreillä ja rievuilla, jopa yksi niistä tukittu umpeen oljista kyhätyllä matolla, viime talvena. Millä? Matollako? Aukiko sen sitten olisi pitänyt olla, pakkaselle ja pohjatuulen vingalle?
Käkriäiselle on näitä karttunut... Kahdesti on Luoja viime vuosien aikana kaksosiakin siunannut ... sittunut. Mutta Muttinen makaa myöhään, mikäs herroilla; istuu tuolla verangoillaan kirja kädessä, piika siihen passailee. Ja hilaa tänne Käkriäisen kiusaksi kaikenlaisia vieraita, jotka iloittelevat, nauravat.
Muttinen tietää, mitä se merkitsee. Silloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan. »Onnellinen päivä», mutisee hän itsekseen. »Niin, onnellisin päivä mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen... Voisinpa antaa sinulle mitä kaipaatkin, raukka, onnenuskoja. Voisin, jos uskoisin.
Ei, ihankohan pitäisi pestä terva silmistä pois?» »Ehkäpä se on parasta», sanoo Muttinen. »Voisi muuten käydä kuin kullatulle pojalle Merekovskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja sellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis.» »Kuoliko?» huudahtaa Tommola. »Merekovskin? Ja Calibanin... Mutta tämä saattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen.
Mutta sitten alkoi Muttinen, pitkien aikojen päästä eräänä keväänä, nurista, että Putkinotkon raja-aidat olivat rappiolla. Käkriäinen oli laskenut ne kaatumaan ja mätänemään risukasoiksi. Käkriäinen kummastui tästä niin, ettei saanut ensin yhtään sanaa suustaan vastaukseksi.
Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu monivärinen vesipisara. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät