United States or Netherlands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei, Bongman ryhtyi järjestämään suojeluskuntia sosialistejamme, armeijaa Venäjää vastaan. Perin pahaa kansastamme uskomatta hän teki sen silloin vielä.
Tommolan pää painuu jälleen hiukan kumaraan, ja hän istahtaa mietteissään lumivalkeaksi maalatulle penkille, joka on asetettu sankarien haudan eteen, pyytäen silmin morsiantaan tulemaan viereensä ja aukaisten sateenvarjonsa. Tommola istuu hetkisen vaiti, ja sitten hän jatkaa: »Kuinka omituista. Että hän oli sittenkin sankari, tuo Bongman!
No, se olikin vaarallista aikaa, Venäjä oli silloin mahtava; tai ei: Bongman, peijakas, näki, että se oli heikko, sillä se ei jaksanutkaan ottaa väkisin poikiamme riviinsä, vaan saimme maksaa asevelvollisuutemme verona. Kuinka hän sen heikkouden arvasi, tuo Bongman? Omituista.
»Mutta kun Muttinen näin filosofoi ja huokaili, ja ruikutti, ja valvoi yöt, ja kulki vedet silmissä ja oli kyllästynyt ihmisen elämään, silloin tämä Bongman, niin, ennen nauramani, menetteli kuin elävä ja terve mies, kun syttyy tulipalo tai kun hän joutuu hankalaan rahapulaan: jos ei ole kolikkoa taskussa, millä päivänkin elää, hän hankkii ensi hätään edes jotakin, ja sitten vasta ajattelee suurempia afääreitä.
Kummallista tämä on yhäti minustakin. Tämä keskinäinen eripuraisuutemme, jonka täytyi kehittyä kansalaissodaksi. Kun selvä taistelu alkoi ja Viipurissa tapettiin meitä porvareita, veri laskettiin kurkusta pyttyyn, silloin katosi Bongman täältä ympäristölle ja palasi kaupunkiin kuin myrsky parikymmentä suojeluskuntalaista mukanaan.
»Ihmeellistä tuollainen reippaus, sankaruus», sanoo Oiva Tommolan kihlattu. »Sellaiset miehet ovat kuin Runebergin kansaa. Täytyy ottaa häneltä kukkia muistoksi.» Nainen katkaisee verenpisaran sen ristin edestä, jonka valkeassa laudassa on kirjoitus: Väinö Bongman. Tommola taputtaa häntä isällisesti ja suojelevasti hartioihin.
Mitäpä lienee Bongman tästä ajatellut? Samoin kuin siitä, että jotkut maahan tulleet kiväärilastit täytyi upottaa mereen tai jo maalle päässeinä paiskia järveen, se oli vaarallista aikaa. Kunnes Bobrikoff ammuttiin. Silloin hän riemuitsi julkisesti, vaikka, suoraan sanoen, me muut vapisimme ja nurisimme. Mitä vielä muistankaan sankarista?
Ja kauas he näkivätkin tulevaisuuteen, samoinkuin myöskin Bongman, innostuksensa antamalla vaistolla. Omituinen on todella sydämen vaisto tienviittana! Sillä maallemme tulikin sopiva hetki: Venäjän suuri vallankumous, jolloin venäläiset lupasivat Suomelle vapauden. Kummallista, miten olen viime aikoina joutunut näitä asioita tuumimaan, kuin mikä Muttinen.
Kun punaiset huusivat juoksuhaudoistaan meidän puolelle: 'Mitä asiaa teillä, maakansalla, on täällä, sodassa porvareita vastaan; menkää kotiinne tekemään tunkioita! niin vastasi Bongman omalta puoleltaan: 'Niin on tehtykin; on jo pantu pohja ryssistä, teidät pannaan päälle. 'Tulkaa tupakalle, lahtarit', huusivat punikit.
Mutta katso, tuossa se mies, jota saan kiittää tästä onnellisesta ja vankasta olostani, osaltaan häntäkin, yhtä vapaussotamme sankareista! Tuossa hiekan alla nukkuu tiedäthän, mies, josta kai olen jo sinulle kertonut, maisteri Bongman. Niin, siinä hän nyt on, Väinö Leopold Henslev Bongman.»