Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. heinäkuuta 2025
Mielikki, metsien muori, vie minut päähän honkaisen pöydän: »Syö poikani, pistä piirakkaa, mut uota kun oltta löydän.» Kera isännän näin me istumme päin ja rauha on suloinen sydämessäin. Hän haastavi metsien haluista ja hirvien hiihtäjistä. Minä kerron suurista kylistä ja pienistä ihmisistä. Kuink' ollakaan, niin huomataan, että kumpikin yhtä tarkoittaa.
Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupunehen näin hangelle uinua sallis. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on. Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauvan, kauvan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs, minä seurasin sompoa sauvan. Ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.
Viimein hän saapui suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä, käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormet kultasormuksilla ja hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla.
Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, kuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän pääskyn, peipposen ynnä monta muuta. Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.
Tämä paroni oli kaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain sanomista, ja hän osasi juuri niin sattuvasti sanojansa sovitella, että ne sopivat jokaisen luonteen mukaan.
Ei hän tiedä, että Tapio ja Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen hänen kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät närhinsä neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies menee ja minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän ajattele muuta, kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa yhä suuremmaksi kasvamaan.
Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä käkösiään, ja sinne vihelteli Tellervo pikkukarjansa: oravat, teiret ja pyyt. Mutta kun salon väki sattui simasuulle, ajoi se vuorenrinteiltä linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen pyhittäneet.
Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa minua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan siitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin, vaikkei enää tavannut. »Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää», sanoi. Marja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan. Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki.
Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, joka kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon- kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen ynnä monta muuta. Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.
Usein pahan emännän, Kuurikin kovan emännän, Sormet vitsasormuksissa, Käet vitsakäärehissä, Pää vitsavipalehissa, Tukat vitsasuortuvissa, Korvat vitsakoltuskoissa, Kaula helmissä pahoissa; Silloin on paha emäntä, Kuurikki kova emäntä, Ei ole altis annillansa, Armas auttamaisillansa. Mielikki metsän emäntä.
Päivän Sana
Muut Etsivät