United States or Paraguay ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jo saapuu ruhtinas, vaan musta mielens' on, Ei suu, ei silmä suloinen, Ja tuima tervehdyksensä vaan säikäyttää, Ja rahvaan riemu raukenee. Tuo äänettömyys ihastuttaa Dmitriä, Ja naurusuin hän lausuu noin: "Väellä tuolla, veikko, onko henkeä, Vai lie ne linnan haahmoja? Noin mykäksi mä tosin tahdon taivuttaa Myös kerran oman kansani, Ettei mun tullessani korviin koskisi Ilon ja riemun räiskehet."
Sen kuvan ympär' aina Vaan pyöreilevi aatokseni piiri, Mun henkein silmä sitä kohtaan yhä On teroitettu, kuin maneettineula Ain' ylös Pohjan vuoriin osoittaa. Sä kaunis impi, tyttö korea! Sä lehdikköinen saari korkea! Mut minulla sua vastaan yhtä on: Sä ensimmäisen lempes annoit ylen. Hoo! miksi teit sä niin, mun neitosein? Mi nyt? Mä pelkään kurjaa loppua. Mi sielun vimma! Mielens' harhailee.
Mutt' kuningas vaaleana Nyt istui, huulet vaan vähän värähtäin. Kov' oli sota sydämessä, Malttaen mielens' lausuvi viimein hän: "Mun luokseni tuokaatte Mun Hjalmarini, Gerdani vieno myös. Heidät mä tahdon nähdä, heistä Valita toisen kuoleman saaliiksi. Näät, tietäjä, millinen oon; Vie tervehdykseni jumaloillesi, Tutki, he kaiken uhrasitko, Ennenku kaikkivoiviksi tottuivat. Nyt yöhösi palaja taas.
ELISABETH. Mut murhasithan sinä lapseni. RICHARD. Ne tyttärenne kohtuun minä hautaan; Ja siitä höystepesäst' iloksenne He nousevat kuin Phoenix uuteen eloon. ELISABETH. Menenkö siis ja tyttäreni voitan? RICHARD. Tulette sillä äidiks onnekkaaksi. ELISABETH. No, menen. Kirje mulle pian laita, Niin hänen mielens' ilmoitan ma sulle. RICHARD. Tää harras lemmenmuisku hälle viekää; Hyvästi! Löyhä hupsu!
Mielens' arvaan nyt toki: rattaat, vaattehet uudet tietää, että hän nyt elämänsäkin aikovi muuttaa, eik' yhä vanheta yksin noin sekä naimaton olla; vaan kun halpana kaikkia tervehtäin tuli, sillä tahtoi lausua: näin tulen vast'edes tuttuna tänne; taas hymy lempeä tuo ja kun aarteen uhkasi viedä, viittasi teihin, jonka hän nyt emännäksehen tahtoo.» Seitsentoistias tyttöpä vain sydämestähän nauroi, kun puhett' aatteli vanhuksen, kuink' ois toki kummaa, jos tulis vaimoksi hän tuon pyylevän, arvosan herran, rouvana astua sais vakavaisna ja istua sohviin.
Sua muisti hän, mua totteli, ei syössyt vaaran suuhun; sen viime neuvon kuiskasin, kun yhtyi joukkoon muuhun. Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta lähti hän, pois meilt' ei kuolla tahtonut, ei riemult' elämän.»
Ma Roomaan tiedän kokoontuneen nyt mont' ystävääni; yksityisesti he kirjeissä on mielens' ilmaisseet. jo moneen kohtaan nähden; paljon olen mä käyttää voinut, paljon vielä vaatii vakaata harkintaa; ja muuttamatta mä eräät paikat jättää tahtoisin, jos paremmin kuin tähän saakka mua ei vakuuteta. Kirjetietä ei käy päinsä kaikki tää; mut tapaaminen vois pian kaikki solmut selvitellä.
Viel' ompi toivomista, oi, äitis ääntä kuulehan, ei tyhjää itkemistä; hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt. elossa on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt." "Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä, ja, niinkuin pyysin lähteissään, väistäinnyt vaaran tieltä. Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta seuras hän, pois meist' ei kuolla tahtonut eik' ilost' elämän."