Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 21. heinäkuuta 2025
Ja kaikuu nyt pyhä virsi, Ja leimuvat valkeat, Ja himmeli hiljaa häilyy... Oi, kuulkohot taivahat! Kädet ristissä miesi siinä All' akkunan viivähtää, Kylm' ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se lämpiää. Hän viipyvi siinä, kunnes Kaikk' uuvahtaa lepohon, Ja kynttilä yksin tuikkaa, Ja hiljaus kaikkiall' on. Mit' etsi se matkamiesi? Kenties kenties kotiaan. Ken oli hän sekä mistä?
Tästä aamu-ruskosta lähtee, niin mielessäni kuvailen, paksu, musta pilvi, salamat leimuvat, jyräys, ja taivas ja maa raukeevat. Jumala olkoon ylistetty, joka on opettanut meitä ikävöimään ja vartomaan sitä päivää. Ei hän kuitenkaan ole mikään uneksija, joka suruttomasti panee kätensä ristiin ja vartoo koittoa.
Ikään kuin myrskyn hengettärenä seisoi sokea kalliolla, hänen liikenteensä olivat hurjat ja kamalat, hän nauroi ja löi käsiänsä yhteen mielettömällä ilolla, toisinaan hän taas käsiään kurkoittaen pyörieli ympäri; laulaen väkevällä, kirkkaalla äänellä: Liehuvat liekit, Leimuvat laineet Valkeitten valloista! Pauhaavat myrskyt! Tyynehet hetket Poistatte mailmasta!
Kosk' ikivanha Isänen pyhä Vakavin käsin Pauhaavist' pilvist' Leimuvat tulensa Luo yli maan, Ma suutelen viimeistä Vaippansa helmaa, Kauhua lapsen Povessani. Sillä verroille Ei pyrkikö jumalain Ihminen. Jos ylös hän kohoo, Tavottaaksensa Kiireelläns tähtiä, Jo leijoileepi Hän horjuvin jaloin, Ja leluks hän joutuu Pilvein ja tuulten.
Kuin taivas tääll' on loistoisa Ja iltatähti kultaisa, Ja ruskot yhtä runsahat, Syys-öiden sähköt leimuvat Ja talvet suojaisat! Ei impee missään rakkaampaa, Ei siveämpää, jalompaa, Kuin Hämeen valkotukkainen, Tuo sinisilmä neitonen On ruskoposkineen. Ja kansaa kussa löytänen Niin jäykkää, kuin on Hämehen, Niin vakavaa, jok' auraltaan Ei suotta siirry milloinkaan, Halveksi säätyään.
Sen sävyttävänä laatupiirteenä on ominainen yksityiskohtainen sanarunouden liekehtivä kiinto, yksinäisten sanojen tunnelmallisesti puhdas, selkeä ja täysi kaiku, ikäänkuin taotun metallin helähdys. Sanat säihkyvät kuin ilmaan leimuvat tähdet, äly sinkauttelee vilkahtavia salamoitaan, yksityiskohtainen taituruus kimmeltää ja häikäisee.
Kutk' ovat miehet törmällä Tuoll' Pyhänkosken vierteellä? Ne näyttää varsin kummilta Kuun nousevaisen valossa. Niin seisovat he synkkinä, Kuin haahmut syksyn myrskyssä, Mi äkki heidät huomaisi, Kyll' syrjään heti astuisi. Yks seisoo köysi kädessä Ja silmät hänen päässänsä, Kuin virvat yöllä leimuvat, Jotk' yli hautain keinuvat.
Niin on, maanpaolla rangaistaan semmoisesta, Kuninkaankaaren 4:nen luvun mukaan, soperti lainymmärtävä nimismies itsekseen. Minä en epäile, lausui Aadolf Skytte istualtaan nousten ja iski, kasvot punaisina, leimuvat silmänsä pappiin, minä en epäile, ettette tekisi kaikkea, mitä hurskas vihanne johdattaa mieleenne.
»Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman voiman... Silloinko... Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on kotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet taivaan rannan hohtovalosta... Oi tuossako todellakin on minun kotini... Se on selittämätöntä.»
Päivän Sana
Muut Etsivät